Jacksonin käsi.
Vähän oli minulla aavistusta siitä kohtalokkaasta osasta, mitä Jacksonin
käsi tuli näyttelemään elämässäni. Jackson itse ei tehnyt minuun mitään
erityisempää vaikutusta, kun minä hänet vihdoin löysin. Hän asui
viheliäisessä vuokrakasarmissa,[1] lähellä rantaa suon reunassa.
Haisevia vesilätäköitä näkyi talon ympärillä, ja niiden pintaa peitti
keltainen lima, levittäen ympäristöön saastaista löyhkää.
[1] Tätä nimitystä käytettiin siihen aikaan eräänlaisista rakennuksista,
joissa suuret työläisjoukot asuivat. He maksoivat vuokraa, ja noiden
talojen arvoon katsoen uskomattoman korkeata vuokraa, niiden
omistajille.
Minä huomasin, että Jackson todella oli sellainen nöyrä ja taipuvainen
mies, jollaiseksi hänet oli minulle esitetty. Hänellä oli tekeillä
jonkinlainen ruokoteos, ja hän jatkoi keskeyttämättä työtään
keskustellessamme. Mutta hänen nöyryydestään ja alistuvaisuudestaan
huolimatta olin huomaavinani hänessä kytevän katkeruuden ensimmäiset
oireet, kun hän sanoi:
»Olisi niiden toki sietänyt antaa minulle vaikkapa vain vahdin[1]
paikka.»
[1] Siihen aikaan varastaminen oli uskomattoman yleistä. Jokainen
varasti omaisuutta joltakulta. Yhteiskunnan herrat varastivat
laillisesti tai muuten laillistuttivat varkautensa, jotavastoin
köyhät ihmiset varastivat laittomasti. Mikään ei ollut turvassa
ilman vartijoita. Hirvittävän suuri joukko ihmisiä toimi vartijoina,
joiden tehtävänä oli omaisuuden suojeleminen. Varakkaiden talot
olivat todellisia suojaholveja ja linnoituksia. Meidän omien
lastemme tapa joskus »puhaltaa» toisille ihmisille kuuluvia esineitä
on jäännös tuon kaukaisen menneisyyden varastelusta, joka siihen
aikaan oli aivan yleistä.
Minä en saanut hänestä paljoakaan irti. Hän teki minuun typerän ihmisen
vaikutuksen, mutta näppäryys, mikä oli hänelle ominaista hänen
työskennellessään toisella kädellään, järkytti minun käsitystäni hänen
typeryydestään. Se herätti minussa uuden ajatuksen.
»Miten teidän kätenne sattui joutumaan tuohon koneeseen?» kysäisin.
Hän katseli minua tylsästi ja ihmetellen ja pudisti päätään. »En tiedä.
Niin se vain kävi.»
»Huolimattomuusko?» kysyin.
»Ei», vastasi hän, »minä en sitä sellaiseksi sanoisi. Minä olin
ylityössä ja lienen ollut jonkun verran väsynyt. Minä puskin noissa
tehtaissa seitsemäntoista vuotta, ja olen pannut merkille, että useimmat
noista tapaturmista tapahtuvat juuri ennen tehtaan pillin[1] vihellystä.
Minä olen aivan varma, että useimmat tapaturmat tapahtuvat juuri
viimeisellä työtunnilla ennen pillin puhallusta. Ihminen ei ole niin
nopsa työskenneltyään yhtä mittaa koko päivän. Minä olen nähnyt monenkin
joutuvan koneiden väliin ja ruhjoutuvan lihamöhkäleeksi, itse
tietämättään mitään.»
[1] Työläiset kutsuttiin työhön ja päästettiin työstä vihellyttämällä
pillejä, jotka päästivät tavattoman raa'an, kirkuvan äänen.
»Monenkin, sanoitte?» kysäisin.
»Satojen, monien satojen, ja lapsienkin.»
Noita kauheita yksityiskohtia lukuunottamatta Jacksonin kertomus häntä
kohdanneesta onnettomuudesta oli sama, minkä jo olin kuullut. Kun
kysyin, oliko hän rikkonut mitään koneitten käyttämistä koskevaa ohjetta
vastaan, pudisti hän päätään.
»Minä tyrkkäsin remmiä oikealla kädelläni», hän sanoi, »ja ojensin
vasemman käteni tavoittaen tuota piinkappaletta. Minä en pysähtynyt
katsomaan, oliko remmi siirtynyt pois paikoiltaan. Arvelin, että niin
oli, mutta niinpä ei ollutkaan. Minä kurotin kättäni, mutta remmi olikin
jäänyt paikoilleen, ja niin litistyi käteni.»
»Se mahtoi tuntua tuskalliselta», sanoin osaaottavasti.
»Luiden murskautuminen ei ollut hauskaa», kuului vastaus.
Hänen käsityksensä tuosta vahingonkorvausjutusta oli jotakuinkin hämärä.
Yksi ainoa seikka tuntui olevan hänelle selvillä, se nimittäin, että hän
ei ollut saanut mitään vahingonkorvausta. Hänellä oli se luulo, että
työnjohtajan ja tehtaan isännöitsijän antama todistus oli ratkaissut
asian oikeudessa hänen vahingokseen. Näiden todistus ei ollut, kuten hän
sanoi, »sellainen kuin sen olisi pitänyt olla». Ja näiden miesten luo
päätin minä mennä.
Se ainakin oli varma, että Jacksonin tila oli kurja. Hänen vaimonsa oli
kivulloinen, eikä hän voinut ruokotöillään ja kaupustelullaan hankkia
perheen elantoon välttämättömiä varoja. Hänellä oli osa vuokraa
maksamatta, ja vanhin poika, yksitoistavuotias pienokainen, oli alkanut
työskennellä tehtaassa.
»Niiden olisi sentään pitänyt antaa minulle se vahtimiehen paikka»,
kuuluivat hänen viimeiset sanansa, kun läksin pois.
Kun olin puhutellut niitä kahta työnjohtajaa ja tehtaan isännöitsijää,
jotka olivat todistaneet Jacksonin jutussa, sekä sitä lakimiestä, joka
oli hänen asiaansa ajanut, aloin jo ymmärtää, että Ernestin puheissa oli
sittenkin perää.
Hän oli heikon ja mitättömän näköinen mies, se lakimies, ja heti
ensi-näkemältä minulle selvisi, että Jacksonin häviölle joutuminen ei
ollut mikään ihme. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että Jacksonille
oli omiaan moinen asianajaja. Mutta samalla hetkellä minun mieleeni
johtui pari Ernestin lausuntoa: »Yhtiöllä on palveluksessaan erinomaiset
lakimiehet» ja »Eversti Ingram on ovela lakimies». Minä mietin näitä
seikkoja ja aloin ymmärtää, että yhtiö tietysti voi hankkia parempia
lakimiehiä kuin Jacksonin kaltainen köyhä työmies. Mutta tämähän olikin
vain sivuseikka. Täytyi olla olemassa muitakin seikkoja, jotka
aiheuttivat Jacksonin häviön.
»Miksi te hävisitte tuon oikeusjutun?» kysyin.
Lakimies hämmästyi ja joutui hetkeksi hämilleen, ja minä oikein tunsin
sääliä tuota vähäistä olentoa kohtaan. Hän alkoi vikistä. Minusta
tuntui, että hänen vinkuva puhetapansa oli synnynnäistä. Hän lienee jo
syntyessään saanut selkäänsä. Hän puhui todistuksista. Todistajat olivat
antaneet sellaisia todistuksia, joista hyötyi ainoastaan toinen
riitapuoli. Ei yhtään sanaa voinut niiden suusta saada Jacksonin
hyväksi. He tiesivät, kumpi puoli voileivässä on parempi. Jackson oli
hupsu mies. Hän hölmistyi ja sotkeutui ristikuulustelussa. Eversti
Ingram onnistui loistavasti. Hänen oli onnistunut houkutella Jacksonilta
vahingoittavia vastauksia.
»Kuinka voivat hänen vastauksensa olla vahingoittavia, jos hänellä kerta
oli oikeus puolellansa?» kysyin.
»Mitä siinä oli oikeudella tekemistä?» hän kysyi. »Te näette nämä
kirjat.» Ja sitä sanoessaan hän osoitti kädellään kirjaläjää vähäisen
konttorinsa seinällä. »Noita kirjoja lukemalla olen oppinut tietämään,
että laki ja oikeus ovat kaksi vallan eri asiaa. Kysykää miltä
lakimieheltä hyvänsä. Te menette sunnuntaikouluun oppimaan, mikä on
oikeus. Mutta te menette noihin kirjoihin oppimaan -- lakia.»
»Tarkoitatteko, että Jacksonilla oli puolellaan oikeus ja että hän silti
joutui tappiolle?» minä utelin tutkivasti. »Väitättekö, että tuomari
Caldwellin lakituvassa ei ole oikeutta?»
Tuo pieni lakimies tuijotti minuun hetken, ja sotainen ilme hävisi hänen
kasvoiltaan näkymättömiin.
»Minulla ei ollut kunnollista tilaisuutta», hän alkoi jälleen vikistä.
»Ne tekivät narrin Jacksonista ja minusta myöskin. Mikäpä minun auttoi.
Eversti Ingram on mainio lakimies. Jollei hän olisi etevä, luuletteko,
että hänellä olisi käsissään Sierran tehtaitten, Erstonin maayhtiön,
Berkeleyn rautatien, Oaklandin, San Leandron ja Pleasandonin
raitioteiden koko asianajotoimi? Hän on yhtiön lakimies, ja yhtiön
lakimiehet eivät vedä palkkaa tyhmyydestään. Mitä arvelette siitä, että
Sierran tehtaat yksistään maksavat hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria
vuodessa? Ja se tapahtuu sen tähden, että hän tuottaa niille
kahdenkymmenentuhannen arvosta hyötyä.[1] Minä en pysty siihen. Ja jos
pystyisin, niin enpä totisesti olisi tällä puolella ja ajaisi sellaisia
nälkäjuttuja kuin Jacksonin asia. Mitä luulette, että olisin saanut, jos
olisin voittanut Jacksonin jutussa?»
[1] Yhtiön lakimiesten varsinaisena tehtävänä oli suurten yhtiöiden
keinottelun palveleminen. Theodore Rooseveltin, Yhdysvaltain
silloisen presidentin, tiedetään lausuneen puheessaan
Harvard-yliopiston avajaisissa v. 1905: »Me kaikki tiedämme, että
sangen monet huomatut ja etevät lakimiehet kaikkialla esiintyvät
rikkaitten yksityisten ja yhtiöitten asianajajina, neuvoen näitä
kiertämään niitä lakeja, joita on laadittu yleisön etua silmällä
pitäen suurten omaisuuksien väärinkäyttöä ehkäisemään.»
»Te nähtävästi olisitte ryöstänyt[1] hänet puti puhtaaksi», vastasin.
[1] Hyvä kuva silloisesta asiaintilasta. Ihmiset pyydystivät toisiaan
kuin ulvovat sudet. Isot sudet söivät pieniä susia, ja
yhteiskunnallisen järjestyksen mukaan Jackson oli vähäisimpiä
pienien susien joukossa.
»Tietysti olisin», huudahti hän suuttuneena. »Minunkin on elettävä, eikö
olekin?»
»Hänellä on vaimo ja lapsia», huomautin moittivasti.
»On minullakin vaimo ja lapsia», hän ehätti sanomaan. »Ja tässä
maailmassa ei ole muita kuin minä, jotka välittäisivät siitä, kuolevatko
he nälkään vai eivätkö.»
Hänen kasvonsa lauhtuivat yht'äkkiä, ja hän avasi kellonsa näyttääkseen
minulle sen kuoreen liimatun naisen ja kahden pikkutytön valokuvan.
»Tässä he ovat. Katsokaahan. Meillä on ollut kovat ajat kestettävänämme.
Olin toivonut voivani lähettää heidät maalle, jos olisin voittanut
Jacksonin jutun. He eivät pysy terveinä täällä, mutta eihän minulla ole
varoja lähettää heitä maalle.»
Kun aloin tehdä lähtöä, niin hän rupesi jälleen vikisemään.
»Minulla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Eversti Ingram ja tuomari
Caldwell ovat hyviä ystäviä. Tosin en tahdo sanoa, että se ystävyys
olisi ratkaissut tämän oikeusjutun, jos minun olisi onnistunut pusertaa
heidän vierasmiehiltään kunnollinen todistus. Ja silti minun täytyy
sanoa, että tuomari Caldwell teki kaikkensa estääkseen minua siitä.
Niin, tuomari Caldwell ja eversti Ingram kuuluvat samaan salaseuraan ja
samaan klubiin. He asuvat samassa kaupunginosassa -- missä minun ei
kannattaisi asua. Ja heidän vaimonsa seurustelevat keskenään. He käyvät
myötäänsä toistensa luona korttia pelaamassa.»
»Ja yhtä kaikki te arvelette, että Jacksonilla oli oikeus puolellaan?»
kysyin pysähtyen kynnykselle.
»Minä en arvele, minä tiedän sen», kuului hänen vastauksensa. »Ja ensin
minä luulin, että hän tosiaankin voittaisi oikeudessa. Mutta siitä en
virkkanut mitään vaimolleni. En tahtonut tuottaa hänelle pettymystä. Hän
oli jo muutenkin niin innostunut tuohon aiottuun virkistysmatkaan.»
»Miksi ette kiinnittänyt oikeuden huomiota siihen seikkaan, että Jackson
menetti kätensä koettaessaan estää koneistoa vahingoittumasta?» kysyin
Peter Donnellylta, eräältä niistä työnjohtajista, jotka oli kutsuttu
todistajiksi.
Hän mietti pitkän aikaa, ennenkuin vastasi. Sitten hän loi levottoman
katseen ympärilleen ja sanoi:
»Sen tähden, että minulla on hyvä vaimo ja kolme suloista lasta; siinä
koko juttu.»
»Minä en ymmärrä», sanoin.
»Toisin sanoen, sen tähden, että se ei olisi ollut terveellistä.»
»Te tarkoitatte --», aloitin.
Mutta hän keskeytti minut kiivaasti.
»Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Minä olen työskennellyt näissä
tehtaissa monia vuosia. Aloitin käämipoikana, ja siitä lähtien olen
uurastanut. Kovilla ponnistuksilla ja työllä olen päässyt nykyiseen
esimiehen asemaani. Minä olen työnjohtaja, näettehän. Enkä luule koko
myllyssä olevan yhtään miestä, joka tulisi minun avukseni, jos olisin
hukkumaisillani. Minä kuuluin ennenaikaan ammattiyhdistykseen. Mutta
minä olen asettunut yhtiön puolelle kahdessa lakossa. Ne sanoivat minua
rikkuriksi. Koko tehtaassa ei ole yhtään miestä, joka lähtisi minun
kanssani ryypylle, jos tarjoisin. Näettekös arpia päässäni; ne ovat
tiilen jälkiä. Kehruuhuoneessa kaikki lapset kiroten mainitsevat minun
nimeni. Minun ainoa ystäväni on yhtiö. Minua ei velvollisuus pidätä
tehtaassa, vaan leipä ja särvin ja lasteni elämä. Niin se on.»
»Oliko se Jacksonin syy?» kysyin.
»Hänen olisi sietänyt saada korvaus. Hän oli hyvä työmies eikä
rettelöinyt koskaan.»
»Teillä ei siis ollut tilaisuutta kertoa koko totuutta, niinkuin olitte
vannonut tekevänne?»
Hän pudisti päätään.
»Totuutta, koko totuutta, eikä mitään muuta kuin totuutta?» lausuin
juhlallisella äänellä.
Jälleen hänen kasvoilleen ilmestyi tuskallinen ilme, ja kohottaen
silmänsä taivasta kohden hän sanoi:
»Minä olisin valmis jättämään sieluni ja ruumiini iankaikkiseen
helvettiin lasteni tähden», kuului hänen vastauksensa.
Henry Dallas, tehtaanjohtaja, jolla oli ketunnaama, kieltäytyi
keskustelemasta kanssani. En saanut häneltä sanaakaan, vaikka hänkin oli
ollut todistajana Jacksonin jutussa. Mutta toiseen työnjohtajaan nähden
onnistuin paremmin. James Smithillä oli ankarat kasvojenpiirteet, ja
minun sydämeni vavahti hänet tavatessani. Hän niinikään teki sellaisen
vaikutuksen, että hänkään ei toiminut omasta vapaasta tahdostaan, ja kun
me keskustelimme, tulin huomaamaan, että hän oli henkisesti etevämpi
kuin tavalliset hänen kaltaisensa miehet. Hän oli samaa mieltä kuin
Peter Donnelly, että Jacksonin olisi pitänyt saada vahingonkorvausta.
Menipä hän vielä pitemmällekin, sanoen tuota tekoa tunnottomaksi ja
sydämettömäksi, kun työläinen viskattiin maantielle sen jälkeen, kun hän
oli tullut työhön kykenemättömäksi. Hän niinikään kertoi, että siellä
tehtaassa tapahtuu onnettomuuksia tuon tuostakin ja että yhtiöllä on
tapana käräjöidä viimeiseen asti vahingonkorvauksen vaatijoita vastaan.
»Se merkitsee satoja tuhansia vuosittain osakkeenomistajille», hän
sanoi; ja hänen puhuessaan minä muistin viimeisen voitto-osingon, mikä
maksettiin isälleni, ja sen sievän puvun ja ne kirjat, joita oli minulle
ostettu niillä rahoilla. Minä muistin Ernestin syyttäneen, että
vaatteeni olivat veren tahraamat, ja minua värisytti.
»Kun te todistitte oikeudessa, ettehän huomauttanut, että Jackson
loukkaantui koettaessaan estää konetta vahingoittumasta?» sanoin.
»En, en tehnyt sitä», kuului vastaus, ja hänen suunsa vetäytyi katkeraan
hymyyn. »Minä todistin, että Jackson loukkaantui huolimattomuutensa ja
varomattomuutensa tähden ja että yhtiö ei ollut missään suhteessa
vastuunalainen hänen onnettomuudestaan.»
»Oliko se huolimattomuutta?» kysyin.
»Sanokaa sitä siksi tai miksi tahansa. Varma vain on, että mies väsyy
työskenneltyään useampia tunteja pääksytysten.»
Minä aloin tuntea kiintymystä tuohon mieheen. Hän varmasti oli
korkeampaa lajia.
»Te olette saanut paremman kasvatuksen kuin tavallinen työmies»,
huomautin.
»Minä kävin oppikoulun», hän vastasi. »Samalla hankin elatukseni
olemalla portinvartijana. Halusin päästä yliopistoon. Mutta isäni kuoli,
ja minun oli lähteminen tehtaaseen. Minä pidin luonnontieteistä», hän
selitti ujosti, ikäänkuin olisi tunnustanut jonkun heikkouden. »Minä
pidän eläimistä. Mutta jouduin sitten tänne tehtaaseen. Kun minusta
tehtiin työnjohtaja, niin menin naimisiin, sitten tuli perhettä, ja --
niin, sittemmin en ole ollut oma isäntäni.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyin.
»Minä tahdoin vain selittää, miksi annoin oikeudessa sellaisen
todistuksen -- miksi noudatin ohjeita.»
»Kenen ohjeita?»
»Eversti Ingramin. Hän suunnitteli sen todistuksen, mikä minun oli
annettava.»
»Ja se määräsi Jacksonin häviölle joutumisen.»
Hän nyökkäsi, ja veri alkoi hitaasti virrata hänen kasvoilleen.
»Ja Jacksonilla oli vaimo ja kaksi lasta elätettävänään.»
»Minä tiedän sen», sanoi hän tyynesti, vaikka hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.
»Sanokaa minulle», jatkoin, »oliko teidän helppo muuttua siitä, mitä
olitte -- sanokaamme korkeakoulussa, siksi mieheksi, joka saattoi tuolla
tavoin menetellä oikeuden edessä?»
Hänen äkillinen vimmastumisensa pelästytti minut pahanpäiväisesti. Hän
päästi kamalan kirouksen ja pui nyrkkiä ikäänkuin minua iskeäkseen.
»Suokaa anteeksi», hän sanoi samassa. »Ei, se ei ollut helppoa. Ja nyt
luulen, että teidän on aika lähteä. Te olette kuullut minulta kaiken,
mitä halusitte. Mutta sallikaa minun tehdä pieni huomautus, ennenkuin
poistutte. Teille ei ole mitään hyötyä minun sanoistani. Minä tulen ne
kieltämään, eikä teillä ole yhtään todistajaa. Minä tulen kieltämään
jokaisen sanan, minkä olen tässä teille sanonut, ja jos niin tarvitaan,
olen valmis ne valallani kieltämään.»
Smithin luota palattuani menin isäni luo kemialliseen laitokseen ja
tapasin siellä Ernestin. Se sattui aivan odottamatta, mutta hän tervehti
minua tuolla ylväällä katseellaan ja lujalla kädenpuristuksella; ja minä
huomasin jälleen tuon kummallisen ujouden ja tyyneyden sekaisen ilmeen,
mikä oli herättänyt huomiotani ensikerran hänet tavatessani. Tuntui
siltä, kuin meidän edellinen myrskyinen kohtauksemme olisi ollut jo
unohdettu; mutta minä en tuntenut halua unohtaa sitä.
»Olen ollut ottamassa selkoa Jacksonin asiasta», sanoin keskeyttäen.
Hänen huomionsa teroittui, ja hän odotti, että minä jatkaisin, vaikka
huomasin hänen silmistään, että hän oli varma siitä, että mielipiteeni
oli muuttunut.
»Häntä näytään kohdellun pahoin», tunnustin. »Minä -- minä -- luulen,
että todellakin hänen vertaan tippuu meidän räystäistämme.»
»Tietysti», hän vastasi, »sillä jos Jacksonia ja hänen kaltaisiaan
kohdeltaisiin armollisemmin, niin osingot eivät olisi niin suuria».
»Minä en voi koskaan enää ihastua sieviin pukuihin», lisäsin.
Tunsin olevani nöyryytetty, mutta minulle samalla tuotti suloista
lohdutusta se tunne, että Ernest oli jonkinlainen rippi-isäni. Ja hänen
voimansa teki minuun valtaavan vaikutuksen. Siitä näytti säteilevän
rauhan ja suojeluksen lupaus.
»Ettekä voi ihastua säkkikankaaseen liioin», hän sanoi kolkosti.
»Ottakaa huomioon, että niissä tehtaissa, joissa valmistetaan
säkkikangasta, tapahtuu samalla tavalla. Sitä tapahtuu kaikkialla.
Meidän kehuttu sivistyksemme lepää verisellä pohjalla, ettekä te enkä
minä eikä kukaan meistä voi välttää veritahroja. Keitä olivat ne miehet,
joiden kanssa te puhelitte?»
Minä kerroin hänelle koko jutun.
»Eikä kukaan heistä ollut oma isäntänsä», hän sanoi. »He olivat kaikki
sidottuja tuohon armottomaan teollisuuskoneistoon. Ja surkeinta on se,
että he ovat siihen sidottuja sydänsiteillään. Lastensa tähden --
nousevan polven, jota he vaistomaisesti suojelevat. Ja se vaisto on
voimakkaampi kuin mikään siveysopin sääntö. Minun isäni! Hän valehteli,
varasti ja harjoitti kaikenlaista epärehellisyyttä saadakseen leipää
minulle ja veljilleni ja sisarilleni. Hän oli teollisuuskoneiston orja,
ja se koneisto näännytti hänet ja vihdoin tappoi.»
»Mutta te», vastasin. »Te varmaankin olette vapaa ihminen.»
»En kokonaan», hän virkkoi. »Minua eivät tosin sido sydämen siteet.
Usein tunnen kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole lapsia, vaikka
rakastankin lapsia. Ja jos menisin naimisiin, en uskaltaisi ajatellakaan
lapsia.»
»Se epäilemättä on huonoa oppia», huudahdin.
»Sen tiedän», sanoi hän surullisesti. »Mutta se on välttämätöntä. Minä
olen kumousmies, ja se on vaarallinen ura.»
Minä naurahdin epäilevästi.
»Jos yrittäisin tunkeutua yöllä teidän isänne taloon varastamaan
voittorahat, jotka hän saa Sierran tehtaista, niin mitä hän tekisi?»
»Hän nukkuu revolveri vieressään», vastasin. »Hän varmaan ampuisi
teidät.»
»Ja jos minä ja muutamat muut johtaisimme puolitoista miljoonaa miestä
varakkaiden taloihin, niin siitä tulisi aika pauke, eikö totta?»
»Kyllä niin, mutta tehän ette sitä tee», huomautin.
»Sen minä juuri aion tehdä. Ja me aiomme ottaa ei ainoastaan kaikki,
mitä noissa taloissa on, vaan sen lisäksi kaikki varallisuudenlähteet,
kaivannot, rautatiet, tehtaat, pankit ja myymälät. Sellainen on
vallankumous. Ja se on koko vaarallista hommaa. Silloin tulee olemaan,
niin minusta tuntuu, enemmän pauketta kuin mitä saatamme uneksiakaan.
Mutta kuten jo olen sanonut, ei kukaan meidän päivinämme toimi omasta
vapaasta tahdostaan. Me olemme kaikki tavalla tai toisella sidotut
teollisuuskoneistoon. Te tulitte huomaamaan, että teidän laitanne on
niin ja samoin niiden miesten, joita te haastattelitte. Haastatelkaa
useampia heistä. Menkää tapaamaan eversti Ingramia. Ottakaa selkoa
niistä sanomalehden kertojista ja toimittajista, jotka sulkivat lehtensä
Jacksonin asialta. Ja te tulette huomaamaan, että he kaikki ovat koneen
orjia.»
Minä kysyin häneltä, missä määrin työläiset ovat alttiita tapaturmille,
jolloin hän vetosi tilastoon.
»Sen kaiken löytää kirjoista», hän sanoi. »Koottu tilasto osoittaa
epäämättömästi, että tapaturmia harvoin sattuu ensimmäisinä työtunteina
aamupäivällä, mutta että niiden luku lisääntyy seuraavilla tunneilla,
sitä mukaa kuin työläiset väsyvät ja kangistuvat työssä.
»Tiedättekö, että teidän isällänne on kolme vertaa suurempi sekä hengen
että ruumiin turva kuin työmiehellä? Vakuutusyhtiöt ovat siitä asiasta
selvillä. Ne vakuuttavat hänet tapaturmaa vastaan neljällä dollarilla
kahdellakymmenellä sentillä tuhannesta dollarista vuodeksi, jota vastoin
työmies saa maksaa samanlaisesta vakuutuksesta viisitoista dollaria.»
»Entäs te?» kysyin.
»Niin, kumousmiehenä minulla on kahdeksan vertaa suurempi vaara kuin
työmiehellä loukkaantua tai menettää henkeni», hän vastasi
välinpitämättömästi. »Vakuutusyhtiöt vaativat kemisteiltä, jotka
käsittelevät räjähdysaineita, kahdeksan vertaa korkeamman maksun kuin
työmieheltä. Luulen, että ne eivät suostuisi ollenkaan vakuuttamaan
minua.[1] Mutta miksi sitä kysytte?»
[1] Sen ajan petomaisessa kamppailussa kukaan ei voinut olla
täydellisesti turvattu, eivät edes kaikkein rikkaimmatkaan. Ja
turvatakseen omaisensa ihmiset ottivat käytäntöön vakuutuksen.
Meistä, tämän valistuneen aikakauden ihmisistä, sellainen puuha
tuntuu naurettavan hullunkuriselta, mutta siihen maailman aikaan
vakuutus oli sangen vakava kysymys. Merkillinen puoli tässä jutussa
oli se, että näiden vakuutusyhtiöitten kassoja kavalsivat tuon
tuostakin samat virkailijat, joille oli uskottu niiden hallinto.
Minun silmäni vavahtelivat, ja tunsin veren virtaavan kasvoihini. Se ei
johtunut siitä, että hän olisi saanut minut kiinni, vaan siitä, että
olin itse takertunut hänen läsnäollessaan.
Juuri silloin isäni astui sisälle ja alkoi valmistautua lähtemään minun
kanssani. Ernest jätti hänelle muutamia kirjoja, jotka hän oli
lainannut, ja poistui ensimmäisenä. Mutta hän kääntyi ovelta takaisin ja
sanoi:
»Tässä juolahti mieleeni, että kun te nyt olette alkanut järkyttää omaa
rauhaanne ja kun minä paraikaa teen loppua piispan mielenrauhasta, niin
sietäisi teidän ottaa selkoa mrs Wicksonista ja mrs Pertonwaithesta.
Heidän miehensä, kuten tiedätte, ovat tehtaan suurimpia osakkaita. Ja
nämä naiset ovat niinkuin kaikki muutkin ihmiset koneeseen sidottuja,
mutta he ovat sidottuja istumaan sen huipulla.»