Haaste.
Vieraiden mentyä isäni heittäytyi tuoliin ja nauroi sydämensä pohjasta.
En koskaan ollut nähnyt hänen nauravan niin makeasti äitini kuoleman
jälkeen.
»Panenpa veikkaa, että tohtori Hammerfield ei ole eläessään tavannut
sellaista vastusta. 'Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen
väittelyyn!' Huomasitko, miten hän -- minä tarkoitan Everhardia --
aloitti kuin lammas ja miten pian hän paisui kiljuvaksi leijonaksi.
Hänellä on erinomaisen hyvin koulutettu äly. Hänestä olisi tullut mainio
tiedemies, jos hänen kykynsä olisi ohjattu siihen suuntaan.»
Minun tarvinnee tuskin sanoa, että olin suuresti kiintynyt Ernest
Everhardiin. Se perustui, paitsi siihen, mitä hän oli sanonut ja millä
tavalla hän oli sanonut, myöskin häneen itseensä. En ollut koskaan ennen
nähnyt hänen kaltaistaan miestä. Ja minä luulen, etten senvuoksi ollut
mennyt naimisiin, vaikka olinkin jo neljänkolmatta. Pidin hänestä, se
minun täytyi myöntää itselleni. Ja mieltymykseni ei suinkaan perustunut
yksistään hänen henkiseen lahjakkuuteensa ja taitavaan
todistelukykyynsä. Valtavista lihaksistaan ja tanakasta niskastaan
huolimatta hän teki minuun avomielisen, suunnattoman lahjakkaan poikasen
vaikutuksen. Minusta tuntui, että tuon hengenmiekan heiluttajan naamarin
takana oli herkkä ja hienotunteinen sydän. Miten johduin sitä
ajattelemaan, en tiedä, mutta naisellinen vaistoni vakuutti sitä
minulle.
Hänen soinnukkaassa äänessään oli jotakin, mikä tunki sydämeeni. Se
kaikumistaan kaikui korvissani, ja minusta tuntui, että halusin kuulla
sitä uudestaan -- ja nähdä naurunväreen hänen silmissään, joka oli niin
vastakkaista hänen kasvojensa tyynelle vakavuudelle. Ja sitäpaitsi
tunsin sielussani liikkuvan epämääräisiä tunteita. Minä rakastin häntä
jo melkein silloin, vaikka olenkin varma siitä, että olisin helposti
unohtanut hänet, jollen olisi häntä sen koommin nähnyt.
Mutta niin ei oltu sallittu. Isäni äskenherännyt innostus
yhteiskuntaoppiin ja ne päivällispidot, joita meillä tuon tuostakin oli,
olivat lähinnä syynä siihen, että jälleen kohtasimme toisemme. Isä ei
ollut sosiologi. Hänen avioliittonsa äitini kanssa oli ollut hyvin
onnellinen, ja toiselta puolen oli hänellä tieteensä, fysiikan, alalla
ollut suuri menestys. Mutta kun äiti kuoli, ei hänen oma työskentelynsä
riittänyt täyttämään tyhjäksi jäänyttä tilaa. Ensi aluksi hän jonkun
verran tutki filosofiaa, kiintyen sitten taloustieteeseen ja
yhteiskuntaoppiin. Hänellä oli voimakas oikeudentunto, ja pian hänessä
heräsi valtava viha vääryyttä kohtaan. Minä iloitsin sydämessäni noista
uuden elämän elpymisen oireista, joskin minulla tuskin oli aavistusta
siitä, mihin ne päättyisivät. Poikasen innolla hän heittäytyi uusiin
harrastuksiinsa välittämättä siitä, mihin ne hänet johtaisivat.
Hän oli tottunut laboratorioihin, ja niin hän muutti meidän
ruokailuhuoneemme yhteiskuntatieteelliseksi laboratorioksi. Sinne
kokoontui kaikenlaista väkeä -- tiedemiehiä, poliitikkoja, pankkiireja,
kauppiaita, opettajia, työväenjohtajia, sosialisteja ja anarkisteja. Hän
yllytteli heitä keskustelemaan ja tutki heidän ajatuksiaan elämästä ja
yhteiskunnasta.
Hän oli kohdannut Ernestin vähän ennen »pappien iltaa». Ja vieraiden
lähdettyä minä sain kuulla, miten hän oli tutustunut Ernestiin. Hän oli
kävelymatkallaan tavannut miehen pakkalaatikolla seisten pitämässä
puhetta työläisille. Se oli Ernest, joka ei ollut tavallinen katupuhuja,
vaan huomatuimpia sosialistijohtajia ja tunnettu sosialismi-filosofi.
Isäni pysähtyi kuuntelemaan, kiintyi hänen puheeseensa, järjesti
kohtauksen hänen kanssaan ja kutsui hänet sitten pappien päivällisille.
Päivällisten jälkeen isä sitten kertoi minulle sen vähän, minkä hän
miehestä tiesi. Ernest oli syntynyt työväenluokasta, mutta polveutui
vanhasta Everhardien suvusta, joka oli asunut Amerikassa jo kolmatta
sataa vuotta.[1] Kymmenvuotiaana hänet oli pantu tehtaaseen, myöhemmin
hän palveli oppiaikansa ja pääsi hevosenkengittäjäksi. Hän oli hankkinut
tietonsa itseopiskelulla, osasi ranskan ja saksan kieltä ja ansaitsi
niukan toimeentulon kääntämällä tieteellisiä ja filosofisia kirjoja
eräälle taloudellisessa ahdingossa kamppailevalle chicagolaiselle
kustannusyhtiölle. Hänen vuositulojaan jonkun verran lisäsivät ne
palkkiot, joita hän sai omista taloustieteellisistä ja filosofisista
teoksistaan.
[1] Noina aikoina tehtiin jyrkkä ero syntyperäisen amerikkalaisen ja
maahanmuuttaneen ulkomaalaisen välillä.
Sen verran sain hänestä tietää ennen maatamenoa, ja pitkän aikaa valvoin
vuoteellani muistutellen mieleeni hänen äänensä sointua. Pelästyin omia
ajatuksiani. Hän oli niin kovin erilainen kuin minun luokkaani kuuluvat
miehet; hän oli niin omituinen ja niin voimakas. Hänen etevämmyytensä
miellytti ja peloitti minua, ajatukseni harhailivat, ja vihdoin tapasin
itseni ajattelemasta häntä rakastajana ja puolisona. Minä olin aina
kuullut sanottavan, että miehen voima vetää naiset vastustamattomasti
puoleensa; mutta hän oli liian voimakas. »Ei, ei!» huudahdin. »Se on
mahdotonta, mieletöntä.» Mutta aamulla herättyäni tunsin haluavani
tavata hänet uudestaan. Minä tahdoin nähdä hänen mestaroivan toisia,
kuulla sotaisen soinnin hänen äänessään; nähdä hänet kaikessa
varmuudessaan ja voimassaan, kun hän paiskasi mäsäksi toisten pehmeän
kohteliaisuuden ja ravisteli heidän ummehtuneita ajatuksiaan. Mutta entä
jos hän vain kerskaili? Käyttäen hänen omaa sanamuotoaan, »se tehosi»,
se oli vaikuttavaa. Ja muutenkin sentapainen itsetietoisuus oli hauskaa
nähdä. Se vaikutti kuulijaan kuin taistelun melske.
Kului useita päiviä, ja niiden kuluessa luin Ernestin kirjoja, joita
lainasin isältäni. Hänen kirjoitettu sanansa oli niinkuin hänen
puheensakin selvää ja vakuuttavaa. Se oli tuo hänen tavaton
yksinkertaisuutensa, joka sai ihmiset epäillessäänkin vakuutetuiksi.
Hänellä oli selvyyden lahja. Hän oli erinomainen todistelija. Kuitenkin
hänen tyylistään huolimatta hänessä oli jotakin, mistä en pitänyt. Hän
pani liian suurta painoa siihen, mitä hän sanoi luokkataisteluksi,
vihollisuudeksi työn ja pääoman välillä, etujen yhteentörmäykseksi.
Isä kertoi nauraen, mitä tohtori Hammerfield oli sanonut Ernestistä: hän
oli muka »yltiöpäinen nuori penikka, jonka pintapuoliset tiedot ovat
tehneet pöyhkeäksi». Lisäksi tohtori Hammerfield kieltäytyi tapaamasta
Ernestiä vast'edes.
Mutta piispa Morehouse kuului kiintyneen Ernestiin ja halusi tavata
hänet toistekin. »Vankka nuorukainen», hän sanoi, »ja hyvin vilkas,
hyvin vilkas. Mutta hän on liian jyrkkä, liian jyrkkä.»
Ernest tuli eräänä iltana isän kanssa. Piispa oli jo saapunut, ja me
joimme teetä verannalla. Ernestin sanottiin yhä edelleen viipyvän
Berkeleyssa sen tähden, että hän opiskeli biologiaa yliopistossamme ja
valmisteli paraikaa uutta kirjaansa, jonka nimi oli »Filosofia ja
vallankumous».
Veranta näytti ikäänkuin käyvän liian pieneksi, kun Ernest saapui. Ei
sen tähden, että hän olisi ollut niin kovin kookas -- hän oli viisi
jalkaa yhdeksän tuumaa, vaan sen tähden, että hänestä säteili suuruutta.
Kun hän pysähtyi tervehtimään minua, osoitti hän jonkinlaista ujoutta,
mikä oli kummallisessa ristiriidassa hänen rohkeakatseisten silmiensä ja
hänen lujan, varman kätensä kanssa, joka hetken pusersi kättäni
tervehtiessämme. Ja katse oli yhtä varma ja vakava kuin
kädenpuristuskin. Tällä kertaa niissä näytti piilevän jokin kysymys, ja
kuten ennenkin hän katsoi minuun aivan liian kauan.
»Minä olen lukenut teidän 'Työväenluokan filosofianne'», sanoin, ja
hänen silmissään tuikahti mielihyvän kipinä.
»Tietysti te otitte huomioon sen yleisön, jolle se on tarkoitettu», hän
sanoi.
»Niinpä kyllä, ja juuri sen tähden sain halun kinastella kanssanne»,
ehätin sanomaan.
»Minä myöskin aion löylyttää teitä, mr Everhard», sanoi piispa
Morehouse.
Ernest kohautti huolettomana olkapäitään ja otti teekupin.
Piispa kumarsi kohteliaasti antaen minulle ensiksi puheenvuoron.
»Te lietsotte luokkavihaa», sanoin. »Minä pidän vääränä ja rikollisena
sitä, että vedotaan kaikkeen siihen, mikä on alhaista ja raakaa
työväenluokassa. Luokkaviha on minun mielestäni yhteiskunnanvastaista
ja, kuten minusta näyttää, myöskin sosialismille vastaista.»
»En myönnä olevani syyllinen», hän vastasi. »Luokkavihaa ei ilmene minun
kirjoitusteni sanamuodossa eikä niiden hengessä.»
»Vai niin!» huudahdin moittivasti ja otin samalla käteeni hänen
kirjansa.
Hän maisteli teetään, sill'aikaa kuin minä silmäilin kirjan sivuja.
»Sivu 132», luin ääneen: »'Senpä vuoksi esiintyykin luokkataistelu
nykyisessä yhteiskunnassa palkkaa maksavan ja palkatun luokan välillä.'»
Loin häneen voitokkaan katseen.
»Siinä ei mainita mitään luokkavihasta», hän virkkoi vastaan.
»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'».
»Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me
emme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on
yhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me
emme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin
Newton selitti painolakia. Me selitämme sitä etujen ristiriitaisuuden
luonnetta, mikä synnyttää luokkataistelun.»
»Mutta ei pitäisi olla olemassa mitään etujen ristiriitaa», huudahdin.
»Minä yhdyn teihin kaikesta sydämestäni», hän vastasi. »Siihen me
sosialistit juuri pyrimmekin, etujen ristiriidan poistamiseen. Suokaa
anteeksi ja sallikaa minun lukea pieni ote.» Hän otti kirjansa ja
käänteli muutamia lehtiä. »Sivulla 126: 'Se luokkataistelujen aikakausi,
joka alkoi alkuperäisen heimoyhteiskunnan hajottua ja yksityisomistuksen
muodostuttua, tulee häviämään, niin pian kuin yksityisomistus on
poistettu yhteiskunnalle välttämättömään omaisuuteen nähden.'»
»Mutta minä en hyväksy teidän käsitystänne», huomautti piispa, samalla
kuin hänen kärsivä-ilmeiset kasvonsa osoittivat, miten kiintynyt hän oli
tähän keskusteluun. »Teidän perustelunne ovat vääriä. Ei ole
olemassakaan mitään etujen ristiriitaa työn ja pääoman välillä -- tai
oikeammin, sellaista ei pitäisi olla.»
»Kiitoksia», sanoi Ernest vakavasti. »Teidän viimeinen lausuntonne
jättää paikoilleen minun alkuperäisen väitteeni.»
»Mutta miksi pitää sitten olla olemassa ristiriitaisuutta?» kysyi piispa
lämpimästi.
Ernest kohautti olkapäitään. »Ehkä sen tähden, että meidät on
sellaisiksi luotu.»
»Mutta sellaisiksi meitä ei ole luotu!» huudahti toinen.
»Puhutteko te ihanneihmisestä?» kysyi Ernest. »Epäitsekkäästä,
jumalankaltaisesta, jollainen on niin harvinainen, että sitä miltei voi
pitää olemattomana, vai tarkoitatteko te tavallista, jokapäiväistä
ihmistä?»
»Tavallista, jokapäiväistä ihmistä», kuului vastaus.
»Joka on heikko ja erehtyväinen, aina valmis lankeamaan?»
Piispa Morehouse nyökkäsi myöntävästi.
»Ja pikkumainen ja itsekäs?»
Jälleen piispa nyökäytti päätään.
»Huomatkaa!» varoitteli Ernest. »Minä sanoin 'itsekäs'.»
»Keskinkertainen ihminen _on_ itsekäs», vakuutteli piispa.
»Joka tahtoo kaiken, minkä voi saada?»
»Tahtoo kaiken, minkä voi saada -- se on valitettavasti totta.»
»Niinpä te nyt olettekin minun vallassani.» Ernest puristi huulensa
tiukasti yhteen avaten ne jälleen. »Sallikaa minun selvittää teille.
Ajatelkaamme miestä, joka työskentelee raitiotiellä.»
»Hän ei voisi työskennellä siellä, jollei olisi pääomaa», keskeytti
piispa.
»Totta kyllä, mutta te myönnätte, että pääoma häviäisi, jollei olisi
työvoimaa, joka sille ansaitsee voitto-osinkoja.»
Piispa ei virkkanut mitään.
»Eikö niin?» uteli Ernest.
Piispa nyökkäsi.
»Siis meidän lausuntomme kumoavat toinen toisensa», sanoi Ernest
sellaisella äänenpainolla, jolla puhutaan selviöistä, »ja me olemme
siinä, mistä lähdimme liikkeelle. Alkaaksemme alusta, työmiehet
raitiotiellä panevat puolestaan työn. Osakkeenomistajat panevat pääoman.
Työläisten ja pääoman yhteisten ponnistusten kautta ansaitaan rahaa.[1]
He jakavat keskenään ansaitsemansa rahat. Pääoman osaa sanotaan
'voitto-osingoksi'. Työn osaa sanotaan 'palkaksi'.»
[1] Siihen aikaan yksityisten muodostamat yhtiöt vallitsivat kaikkia
kulkuneuvoja, halliten niitä mielensä mukaan.
»Hyvä on», keskeytti piispa. »Eikä mikään estä tuota jaotusta olemasta
sovinnollinen.»
»Te näytätte nyt jo unohtaneen, mistä me alussa sovimme», vastasi
Ernest. »Me olimme yksimielisiä siitä, että keskinkertainen ihminen on
itsekäs. Hän, tuo todella olemassaoleva ihminen. Te olette kohonnut
ilmaan ja hankitte jakoa sellaisten ihmisten kesken, joita ei ole
olemassa. Mutta palataksemme maan päälle, työmies, ollen itsekäs, tahtoo
tuossa jaossa saada omalle osalleen niin paljon kuin mahdollista. Kun on
kysymys saman kasan jakamisesta, ja kun kaksi ihmistä tahtoo saada
kaiken, mitä voi saada samasta kasasta, niin syntyy etujen ristiriita.
Tämä se on se työn ja pääoman välinen etujen ristiriita. Ja se on
sovittamaton ristiriita. Niin kauan kuin on olemassa työmiehiä ja
kapitalisteja, he riitelevät jaosta. Jos olisitte San Franciscossa tänä
iltana, olisi teidän liikuttava jalkaisin. Siellä on raitiotieliikenne
pysähdyksissä.»
»Uusi lakkoko?»[1] kysyi piispa hämmästyneenä.
[1] Riitaisuudet olivat ihan tavallisia noina järjettöminä ja
mielivaltaisina aikoina. Joskus työmiehet tekivät lakon. Joskus
kapitalistit kieltäytyivät antamasta työtä. Sellaisina aikoina
useinkin tuhottiin paljon omaisuutta ja menetettiin ihmishenkiä.
Tämä on meille yhtä käsittämätöntä kuin sekin, että sen ajan
miehillä oli tapana paiskoa huonekaluja palasiksi riitautuessaan
vaimojensa kanssa.
»Siellä riidellään raitioteiden tulojen jakamisesta.»
Piispa Morehouse hämmästyi.
»Se on väärin!» hän huusi. »Se johtuu työväen lyhytnäköisyydestä. Kuinka
he voivat toivoa säilyttävänsä meidän myötätuntoisuutemme.»
»Kun meidän täytyy kävellä», sanoi Ernest ovelasti.
Mutta piispa Morehouse ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:
»Heidän näköpiirinsä on liian ahdas. Ihmisten pitäisi olla ihmisiä eikä
petoja. Siellä tulee olemaan väkivaltaisuuksia ja murhia ja surevia
leskiä ja orpoja. Pääoman ja työn tulisi olla sovussa keskenään. Niiden
tulisi työskennellä käsi kädessä molemminpuoliseksi edukseen.»
»Vai sillä lailla, te olette taas ilmassa», huomautti Ernest kuivasti.
»Tulkaa takaisin maan päälle. Muistakaa, että me sovimme siitä, että
tavallinen ihminen on itsekäs.»
»Mutta hänen ei pitäisi olla!» huudahti piispa.
»Ja siinä minä yhdyn teihin», säesti Ernest. »Hänen ei pitäisi olla
itsekäs, mutta sellaisena hän tulee pysymään, niin kauan kuin hän elää
sellaisessa yhteiskunnassa, joka perustuu sian-siveysoppiin.»
Piispa oli kauhuissaan, ja isä pidätteli naurua.
»Niin kyllä, sian-siveysoppiin», jatkoi Ernest armottomasti. »Sitä
merkitsee kapitalistinen järjestelmä. Ja sitä puolustaa teidän
kirkkonne, sitä te saarnaatte joka kerta, kun astutte saarnastuoliin.
Sian-siveysoppi! Mitään sopivampaa nimeä ei sille löydy.»
Piispa Morehouse kääntyi isäni puoleen ikäänkuin vedoten häneen, mutta
isä nauroi ja nyökäytti päätään.
»Minä pelkään mr Everhardin olevan oikeassa», hän sanoi.
»_Laissez-faire_, antaa-mennä, sellainenhan se on nykyajan ohjelma:
jokainen huolehtii itsestään ja piru vie sen, joka joutuu viimeiseksi.
Niinkuin mr Everhard sanoi toissailtana, on teidän pappien tehtävänä
nykyisen yhteiskuntamuodon ylläpitäminen, ja yhteiskunta lepää
äskenmainitulla perustuksella.»
»Mutta niin ei Kristus ole opettanut», huudahti piispa.
»Kirkko ei saarnaa Kristuksen oppia meidän päivinämme», sanoa sukaisi
Ernest. »Ja juuri sentähden työläiset eivät halua olla missään
tekemisissä kirkon kanssa. Kirkko antaa siunauksensa sille kamalalle
raakuudelle ja julmuudelle, millä kapitalistiluokka kohtelee
työväenluokkaa.»
»Kirkko ei anna sille siunaustaan», väitti piispa vastaan.
»Kirkko ei vastusta sitä», vastasi Ernest. »Ja mikäli kirkko ei
protesteeraa sitä vastaan, antaa se sille siunauksensa, sillä muistakaa,
että kirkkoa kannattaa kapitalistiluokka.»
»Minä en ole katsellut sitä siinä valossa», sanoi piispa lapsellisen
yksinkertaisesti. »Teidän täytyy olla väärässä. Minä tiedän, että tässä
maailmassa on paljon synkkää ja viheliäistä. Minä tiedän, että kirkko on
kadottanut sen, mitä te sanotte proletariaatiksi.»[1]
[1] »Proletariaatti» johtuu latinalaisesta sanasta *proletarii*. Tämä
nimi oli Servius Tulliuksen väestöluokittelussa niillä Rooman
asukkailla, joilla ei ollut niin suurta varallisuutta, että heidät
olisi voitu lukea viimeiseen, viidenteen kansanluokkaan. Heistä oli
valtiolle hyötyä ainoastaan jälkeläistensä (proles) kasvattajina.
»Teillä ei ole koskaan ollutkaan proletariaattia», huudahti Ernest.
»Proletariaatti on kasvanut kirkon ulkopuolella ja ilman kirkkoa.»
»Minä en oikein käsitä teitä nyt», sanoi piispa aprikoiden.
»Antakaa siis minun selittää. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, kun
koneet ja tehdasteollisuus tulivat käytäntöön, alkoi työtätekevä kansa
tulla erotetuksi maasta. Vanha työjärjestelmä murtui. Työkansa ajautui
maaseuduilta tehdaskaupunkeihin. Äidit ja lapset pantiin työskentelemään
uusilla koneilla. Perhe-elämästä tuli loppu. Olosuhteet muodostuivat
kauhistaviksi. Se on verinen tarina.»
»Kyllä tiedän», keskeytti piispa Morehouse kärsivä ilme kasvoillaan. »Se
oli kamalaa. Mutta siitä on jo kulunut puolitoistasataa vuotta.»
»Ja siltä ajalta, puolitoistasataa vuotta sitten, on peräisin nykyinen
proletariaatti», jatkoi Ernest. »Eikä kirkko ollut tietävinäänkään
siitä. Vaikka kapitalistit muuttivat maan teurastuslaitokseksi, pysyi
kirkko äänettömänä. Se ei pannut vastalausettaan silloin enempää kuin
tänäkään päivänä. Niinkuin Austin Lewis[1] sanoo puhuessaan tuosta
ajasta: ne, joille oli annettu käsky 'ruokkikaa minun lampaitani',
näkivät miten noita lampaita myytiin orjuuteen ja tapettiin työllä,
eivätkä he sitä vastustaneet.[2] Kirkko pysyi silloin mykkänä. Mutta
ennenkuin jatkan, minä vaadin teitä joko sellaisinaan hyväksymään
väitteeni tai sellaisinaan ne hylkäämään. Oliko siis kirkko mykkänä?»
[1] Sosialistien kuvernööriehdokas Kaliforniassa syysvaaleissa v. 1906
j. Kr., vanhaa ajanlaskua. Syntyperältään englantilainen, kirjoitti
useita taloustieteellisiä ja filosofisia teoksia ja oli aikansa
huomattavimpia sosialistijohtajia.
Piispa Morehouse empi. Tohtori Hammerfieldin lailla hänkin oli
tottumaton Ernestin rajusti hyökkäävään väittelytapaan.
»Kahdeksannentoista vuosisadan historia[2] on kirjoitettu», ehätti
Ernest sanomaan. »Ja ellei kirkko ollut mykkä, eivät kirjatkaan sen
mykkyydestä kertoisi.»
[2] Historiassa ei ole kamalampia lehtiä kuin ne, jotka kertovat lapsi-
ja naisorjain kohtelemisesta englantilaisissa tehtaissa
kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella v. a. Sellaisissa
teollisuushelveteissä luotiin useat sen ajan suurimmista
omaisuuksista.
»Minä pelkään, että kirkko oli mykkä», tunnusti piispa.
»Ja kirkko on mykkä tänäkin päivänä.»
»Sitä en myönnä», sanoi piispa.
Ernest pysähtyi, katseli häntä tutkivasti ja otti vastaan
taisteluvaatimuksen.
»Hyvä, katsokaammepa», hän sanoi. »Chicagossa on naisia, jotka raatavat
kokonaisen viikon yhdeksästäkymmenestä sentistä. Onko kirkko
protesteerannut sitä vastaan?»
»Se on minulle uutta», kuului vastaus. »Yhdeksänkymmentä senttiä
viikossa. Sehän on kamalaa!»
»Onko kirkko pannut vastalausetta?» tiukkasi Ernest.
»Kirkko ei tiedä siitä mitään», koetti piispa puolustautua.
»Ja kuitenkin kirkolle kuului käsky: 'Ruokkikaa minun lampaitani'»,
nauroi Ernest ivallisesti, mutta sanoi kohta: »Suokaa anteeksi
ivallisuuteni, piispa. Mutta voitteko ihmetellä sitä, että teidän
kanssanne menettää malttinsa? Milloin te olette kapitalististen
seurakuntainne edessä vastustanut lasten käyttämistä Etelävaltioiden
pumpulitehtaissa.[1] Kuuden-, seitsemänvuotiaat lapset raatavat
kaksitoista tuntia vuorokaudessa. He eivät koskaan näe siunattua
päivänpaistetta. He kuolevat kuin kärpäset. Voitto-osingot maksetaan
heidän verellään. Ja voitto-osingoilla rakennetaan upeita kirkkoja
Uudessa Englannissa, missä teidän kaltaisenne saarnaavat huvittavia
typeryyksiä noiden voitto-osinkojen pöhöttyneille, paksuvatsaisille
saajille.»
[1] Everhard olisi saanut paremman esimerkin Etelän kirkon
menettelystä orjakysymyksessä ennen n. s. sisällissotaa. Niinpä
esim. v. 1835, v. a., presbyteriaanisen kirkkokunnan yleinen kokous
selitti: »Orjuus hyväksytään sekä Vanhassa että Uudessa
Testamentissa, eikä sitä siis Jumala kiellä.» Charlestonin
baptistikirkkokunta antoi seuraavan lausunnon tästä kysymyksestä
samana vuonna: »Luoja on erityisesti tunnustanut isäntien oikeuden
orjiinsa, joten isännällä on oikeus menetellä niihin nähden, miten
ikinä haluaa.» Pastori E. D. Simon, jumaluusopin tohtori ja
Randolph-Macon Metodisti-Opiston opettaja Virginiassa, kirjoitti:
»Useat Pyhän Raamatun kohdat hyväksyvät orjien pitämisen ja siihen
liittyvät erinäiset etuoikeudet. Oikeus ostaa ja myydä on pyhässä
sanassa selvästi tunnustettu. Kaiken kaikkiaan, jos me kysymme
neuvoa juutalaiselta lailta, jonka Jumala itse on säätänyt, tai
vetoamme ihmiskunnan yleiseen käsitykseen ja kaikkina aikoina
tavaksi tulleeseen menettelyyn tai Uuden Testamentin ja moraalisen
lain päätöksiin, niin tulemme siihen johtopäätökseen, että orjuus ei
ole epäsiveellistä. Ja jos meidän on onnistunut todistaa, että
ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat oli laillista tietä tehty
orjiksi, niin seuraa siitä johdonmukaisesti, että myöskin heidän
lapsensa ovat laillisia orjia. Siten me huomaamme, että Amerikassa
esiintyvä orjuus lepää oikeuden pohjalla.»
Siinä ei ole mitään ihmettelemistä, että kirkko lauloi samaa virttä
vuosisataa myöhemmin kapitalistisen omistusoikeuden puolesta.
Asgardin museossa säilytetään erästä v. 1905 ilmestynyttä Henry van
Dyken kirjoittamaa kirjaa nimeltä »Essays in Application». Hän oli
ilmeisesti kirkonmies, ja hänen ajatuksensa muistuttavat
hämmästyttävästi edellämainittua kirkkokunnan lausuntoa. Siinä
sanotaan m. m.: »Raamattu opettaa, että Jumala omistaa maailman. Hän
jakaa jokaiselle ihmiselle sen mukaan kuin Hän hyväksi näkee,
yleisten lakien nojalla.»
»Minä en tietänyt sitä», mutisi piispa hiljaa. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, ja hän näytti kiusaantuneelta.
»Te ette siis ole pannut vastalausetta?»
Piispa pudisti päätään.
»Siis kirkko on tänä päivänä yhtä mykkä kuin se oli kahdeksannellatoista
vuosisadalla?»
Piispa oli ääneti, ja tällä kertaa Ernest pidätti lopullista iskuansa.
»Eikä ole unohdettava, että milloin ikinä kirkonmies panee
vastalauseensa, hän menettää virkansa.»
»Minä tuskin uskon, että se johtaisi siihen», huomautti piispa.
»Aiotteko te protesteerata?» kysäisi Ernest.
»Osoittakaa minulle omasta seurakunnastani sellaisia epäkohtia, joista
te olette puhunut, ja minä protesteeraan.»
»Teen sen», huudahti Ernest. »Olen teidän käytettävänänne. Kuljetan
teidät kanssani oikean helvetin läpi.»
»Ja minä lupaan protesteerata.» Piispa oikaisihe tuolissaan, ja hänen
lempeille kasvoilleen ilmestyi sotilaan karski ilme. »Kirkko ei tule
jäämään mykäksi.»
»Teidät erotetaan virastanne», kuului varoitus.
»Minä tulen todistamaan, että se ei ole totta», intti piispa. »Näytän
toteen, jos se, mitä sanotte, on totta, että kirkko on erehtynyt
tietämättään. Ja edelleen väitän, että se, mikä nykyisessä
teollisuusjärjestelmässä on kamalaa, johtuu kapitalistiluokan
tietämättömyydestä. Se on valmis korjaamaan kaikki vääryydet, niin pian
kuin se saa niistä tiedon. Ja tämän tiedon antaminen on kirkon
velvollisuus.»
Ernest nauroi. Hän nauroi julmasti, ja minä ehätin piispan puolelle.
»Muistakaa», huomautin minä, »että te näette ainoastaan kilven toisen
puolen. Meissä on paljon hyvää, vaikka ette myönnä mitään sellaista
meissä olevan. Piispa Morehouse on oikeassa. Teollisuuden epäkohdat,
mitkä te kuvaatte niin kauheiksi, johtuvat tietämättömyydestä.
Yhteiskunnan eri kerrokset ovat joutuneet liian kauaksi toisistaan.»
»Villi intiaani ei ole niin julma ja petomainen kuin kapitalistiluokka»,
kuului vastaus; ja sillä hetkellä minä vihasin häntä.
»Te ette tunne meitä», vastasin. »Me emme ole julmia emmekä petomaisia.»
»Todistakaa se», hän haastoi.
»Miten voin sen todistaa ... teillekö?» Minua alkoi suututtaa.
Hän pudisti päätään. »En vaadi teitä todistamaan sitä minulle. Pyydän
teitä todistamaan sen itsellenne.»
»Tiedän sen», sanoin.
»Te ette tiedä mitään», kuului hänen töykeä vastauksensa.
»No, no lapset», isä sanoi lepyttävästi.
»Minä en välitä --», aloitin ylenkatseellisesti, mutta Ernest keskeytti.
»Minä käsitän, että teillä on rahaa tai teidän isällänne on, mikä muuten
on samantekevä. Rahat ovat sijoitetut Sierra Millsin
teollisuuslaitoksiin.»
»Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä?» huudahdin.
»Eipä paljon mitään», hän alkoi hitaasti, »muuta kuin että teidän
pukunne, joka teillä nyt on yllänne, on vääryyden tahraama. Ruoka, mitä
te syötte, niinikään. Pienten lasten ja aikamiehien veri tippuu teidän
kattonne räystäiltä. Minä voin ummistaa silmäni ja kuulla sen tippuvan
tip, top, tip, top kaikkialla ympärilläni.»
Ja sovittaakseen eleensä sanojensa mukaisiksi hän sulki silmänsä ja
nojautui tuolinsa selustaa vasten. Minulle tuli kyyneleet silmiin
nöyryytyksestä ja loukatusta turhamaisuudesta. Minua ei oltu vielä
koskaan ennen niin kohdeltu. Sekä piispa että isäni joutuivat hämilleen.
He yrittivät ohjata keskustelua tyynemmille vesille; mutta Ernest avasi
silmänsä, katsahti minuun ja hääti heidät pois. Hänen huulillaan oli
ankara ilme, samoin hänen silmissään, eikä näkynyt niissä tällä kertaa
naurunväreitä. Mitä aikoikaan hän sanoa, mitkä ankarat nuhteet hän
aikoikaan minulle antaa, sitä en saanut koskaan tietää; sillä juuri
sillä hetkellä eräs mies tuli katukäytävää pitkin ja pysähtyi tuokioksi
meitä katselemaan. Hän oli kookas mies, huonosti puettu, ja selässään
hänellä oli kantamus bambu- ja rantaruo'osta valmistettuja telineitä,
tuoleja ja varjostimia. Hän tarkasteli taloa ikäänkuin miettien,
astuisiko sisälle koettamaan kauppa-onneaan.
»Tuon miehen nimi on Jackson», sanoi Ernest.
»Noin vankan miehen pitäisi tehdä työtä eikä kaupustella», huomautin
lyhyesti.[1]
[1] Siihen aikaan oli tuhansittain sellaisia köyhiä kauppiaita, jotka
tunnettiin nimellä kaupustelija. He kanniskelivat koko
tavaravarastoansa talosta taloon. Se oli mitä järjettömintä
työvoimain tuhlausta.
»Tarkastakaapa hänen vasemman kätensä hihaa», sanoi Ernest leppeästi.
Minä katsoin ja huomasin, että hiha oli tyhjä.
»Hän menetti kätensä Sierra Millsissa, ja te ajoitte hänet kuin vanhan
juhdan maantielle kuolemaan. Kun sanon 'te', niin tarkoitan niitä
tehtaanjohtajia ja virkailijoita, jotka palkan edestä käyttävät noita
tehtaita teidän hyväksenne. Se oli tapaturma. Se aiheutui hänen
yrittäessään säästää yhtiölle muutamia dollareita. Hänen kätensä tarttui
hammasrattaaseen. Hän olisi voinut antaa mennä rattaisiin sen
piikivenkappaleen, minkä hän huomasi. Se olisi murskannut
kaksinkertaisen hammasrivin. Mutta hän yritti siepata pois
piinkappaletta, jolloin hänen kätensä joutui väliin ja murskautui
sormenpäistä kainaloon asti. Se tapahtui yöllä. Tehtaassa tehtiin
ylityötä. Siltä vuosineljännekseltä maksettiin lihavat voitto-osingot.
Jackson oli työskennellyt useita tunteja yhtä painoa, ja hänen
lihaksensa olivat herpautuneet ja kankeat. Ja siitä johtui, että hän
joutui koneen rattaisiin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.»
»Ja mitä teki yhtiö hänen hyväkseen?» kysyin.
»Ei mitään. Kyllä vainenkin he jotakin tekivät. He sotkivat taitavasti
oikeusjutun, minkä Jackson nosti sairashuoneesta päästyään. Yhtiöllä on
palveluksessaan sangen eteviä lakimiehiä, näettekös.»
»Te ette ole kertonut koko juttua», sanoin vakaumuksella. »Tai ehkäpä te
ette tunne koko asiaa. Kenties hän oli röyhkeä.»
»Röyhkeä! Haha!» Hänen naurunsa oli Mefiston naurua. »Taivaan Jumala!
Röyhkeä! Kätensä menettänyt mies! Siitä huolimatta hän oli nöyrä ja
alamainen palvelija, eikä ole syytä uskoa, että hän olisi ollut
röyhkeä.»
»Entä oikeusistuimet», tiedustin minä. »Asia ei varmaankaan olisi
päättynyt hänen häviökseen, jollei siinä olisi ollut mitään muuta kuin
mitä te olette kertonut.»
»Eversti Ingram on yhtiön yliasianajaja. Hän on ovela lakimies.» Ernest
kiinnitti hetkeksi katseensa minuun ja jatkoi sitten: »Minä sanon mitä
teidän on tehtävä, neiti Cunningham. Ottakaa selkoa Jacksonin asiasta.»
»Minä olen sen jo päättänyt», sanoin kylmästi.
»Hyvä on», lausui hän leppeästi, »ja minä neuvon, mistä hänet löydätte.
Mutta minua peloittaa teidän puolestanne ajatellessani, mihin kaikkeen
tuo Jacksonin käsi tulee teidät johtamaan.»
Ja sitten sovittiin siitä, että sekä piispa että minä vastaisimme hänen
haasteeseensa. He lähtivät pois yhdessä, jättäen minut hautomaan
mielessäni sitä vääryyttä, mikä oli tapahtunut minulle ja luokalleni.
Ernest Everhard oli raaka ja häikäilemätön. Minä vihasin häntä ja
lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että hän oli käyttäytynyt niinkuin
voi odottaakin työväenluokkaan kuuluvalta mieheltä.