Minun kotkani.
Lauhkea kesäinen tuuli huojuttelee puiden oksia, ja Wild Waterin
kuohuvat aallot soittavat soreaa säveltään sammaloituneiden kivien
vaiheilla. Perhosten siivet välkkyvät päivänpaisteessa, ja ilman täyttää
mehiläisten surina. On niin hiljaista ja rauhallista, ja minä istun
tässä, mietiskelen ja olen rauhaton. Tuo hiljaisuus tekee minut
levottomaksi. Se tuntuu epätodelta. Koko maailma on hiljaista, mutta se
on hiljaisuutta myrskyn edellä. Jännittäen kaikki aistini minä kuuntelen
lähenevän myrskyn enteitä. Oi, kunhan se ei vain muodostuisi
ennenaikaiseksi! Ennenaikaiseksi![1]
[1] Toinen vallankumous oli suureksi osaksi Ernest Everhardin työtä,
vaikka hän tietysti toimi yhdessä eurooppalaisten johtajain kanssa.
Everhardin vangitseminen ja mestaus oli v:n 1932 suuri tapahtuma.
Kuitenkin olivat hänen suunnitelmansa niin perinpohjaiset ja tarkat,
että hänen liittoveljiensä onnistui pitemmättä viivytyksettä ja
ilman sekaannusta toteuttaa ne. Everhardin mestauksen jälkeen hänen
vaimonsa asettui Wake Robin Lodge'iin, Sonoma-vuoristossa
Kaliforniassa sijaitsevaan pienoiseen hirsimajaan.
Eipä ole ihme, että olen levoton. Minä mietin ja mietin enkä voi lakata
miettimästä. Olen ollut elämän hälinässä niin kauan, että rauha ja
hiljaisuus minua ahdistavat, eivätkä minun ajatukseni voi irtautua
tuosta kuoleman ja hävityksen raivoisasta näytelmästä, joka pian on
alkava. Korvissani kaikuvat lyötyjen huudot, ja minä voin nähdä,
niinkuin kerran ennen näin, silvottua ja raastettua ihmislihaa, miten
sieluja revittiin irti ylväistä ja ihanista ihmisruumiista.[1] Sillä
lailla me poloiset inehmot saavutamme päämäärämme, pyrkien metelien ja
hävityksen kautta rauhaan ja onneen tässä maailmassa.
[1] Hän tarkoittaa tässä epäilemättä Chicagon kommuunia.
Ja minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Kun en ajattele sitä, mikä on
tuleva, mietiskelen sitä, mikä on ollut eikä koskaan palaa -- muistelen
kotkaani, joka väsymättömin siivin kiiti päämaaliansa, ihmiskunnan
vapauden säteilevää ihannetta kohti. Minä en voi joutilaana istua ja
odotella sitä suurta hetkeä, joka on hänen työtänsä, vaikk'ei hän ole
täällä enää sitä näkemässä. Hän uhrasi sille miehuutensa vuodet ja sille
hän pyhitti elämänsä. Se on hänen työnsä.[1]
[1] Antaen täyden arvon Avis Everhardille on tässä huomautettava, että
Everhard oli vain yksi niistä monista etevistä johtajista, jotka
suunnittelivat toisen vallankumouksen. Ja me tämän päivän ihmiset,
jotka luomme arvostelevan katseemme menneisyyteen, voimme
varmuudella sanoa, että toinen vallankumous ei olisi päättynyt
vähemmän onnettomasti, vaikka Everhardkin olisi elänyt.
Ja niinpä ryhdynkin tämän tuskaisen odotuksen kestäessä kirjoittamaan
puolisostani. Hänen luonteessaan on paljon sellaista, mitä ei tunne
kukaan toinen, ja sellaista ylevää luonnetta ei voi liian kirkkain
värein kuvata. Hän oli suuri sielu, ja kun rakkauteni ylenee
epäitsekkääksi, niin en ole pahoillani muusta kuin siitä, että hän ei
ole täällä, näkemässä huomispäivän sarastusta. Me emme voi joutua
tappiolle. Hän on rakentanut niin jykevät ja varmat suunnitelmat.
Kirottu Rautakorko! Pian, pian syöstään tuo painajainen ihmiskunnan
hartioilta. Kun kajahtaa kehoituksen sana, niin nousee koko maailman
työläisjoukko. Maailman historia ei tunne tämän vertaista. Työväen
yhteisyydentunne on varma, ja nyt on kysymys ensimmäisestä
kansainvälisestä vallankumouksesta, joka tulee ulottumaan kautta koko
maailman.[1]
[1] Toinen vallankumous oli todellakin kansainvälinen. Se oli
jättiläissuunnitelma, niin suunnattoman suuri, että sitä ei olisi
voinut yksi mies tehdä. Työväki maailman kaikissa oligarkioissa oli
valmiina nousemaan merkin saatuaan. Saksa, Ranska, Italia ja koko
Austraalia olivat sosialistisia maita. Ne tarjosivat apuaan
vallankumoukselle. Ja urheasti ne täyttivätkin lupauksensa, sillä
onnettomalla seurauksella, että maailman yhdistyneet oligarkiat,
toisen vallankumouksen kukistumisen jälkeen, saattoivat näissä
maissa oligarkian uudelleen valtaan.
Ajatukseni askartelevat siinä, mikä tekee tuloaan. Minä olen elänyt
siinä yöt ja päivät ja niin pitkän aikaa, että se on alituisesti
mielessäni. Siksipä en voikaan ajatella puolisoani muistamatta sitä.
Hänhän oli sen sielu, ja miten voisin minä erottaa ajatuksissani
toisistaan nuo kaksi.
On tunnettua, miten hän ponnisteli vapauden puolesta ja miten katkerasti
hän sai siitä kärsiä. Minäpä sen tiedän, joka olen hänen kanssaan ollut
nämä kaksikymmentä jännityksen vuotta. Minä tunnen hänen
kärsivällisyytensä, hänen väsymättömän ponnistelunsa, hänen
horjumattoman uskollisuutensa sille asialle, jonka edestä hän ainoastaan
kaksi kuukautta sitten uhrasi elämänsä.
Koetan kirjoittaa yksinkertaisesti ja kertoa tässä, kuinka Ernest
Everhard astui elämäni piiriin -- miten hänet ensin kohtasin, miten hän
kasvoi, kunnes tulin osaksi hänestä, sekä niistä valtavista muutoksista,
mitkä hän aiheutti minun elämässäni. Tällä tavoin katselkaa häntä minun
silmilläni ja oppikaa tuntemaan hänet sellaisena kuin minä hänet tunsin
-- paitsi niitä suhteita, jotka ovat liian salaisia ja suloisia minun
kertoa.
Helmikuussa v. 1912 tapasin hänet ensimmäisen kerran, kun hän,
kutsuttuna isäni[1] toimeenpanemille päivällisille, saapui meidän
kotiimme Berkeleyssa. En voi sanoa, että ensimmäinen vaikutelmani
hänestä olisi ollut hänelle edullinen. Hän oli yksi niistä monista
vieraista, jotka olivat saapuvilla, ja vierashuoneessa, mihin me kaikki
kokoonnuimme odottamaan vielä saapumattomia vieraita, hän ei näyttänyt
olevan paikallaan. Oli »pappien ilta», kuten isäni sitä leikillään
nimitti, ja Ernest ei todellakaan soveltunut noiden hengenmiesten
joukkoon.
[1] John Cunningham, Avis Everhardin isä, oli professori valtion
yliopistossa Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hänen erikoisalanaan oli
fysiikka, ja hän oli sangen huomattava tiedemies alallaan.
Ensiksikään hänen vaatteensa eivät soveltuneet hänen ylleen. Hänellä oli
päällään mustasta kankaasta tehty valmiina ostettu puku. Hänen jykevät
lihaksensa, varsinkin hartioiden kohdalta, vetivät takin poimuille.
Hänen niskansa oli oikea nyrkkitaistelijan[1] niska, paksu ja jäntevä.
Tämä nyt siis oli se yhteiskuntafilosofi ja entinen hevosenkengittäjä,
jonka isäni oli löytänyt.
[1] Siihen aikaan miehet tappelivat rahapalkinnosta paljain nyrkein. Kun
toinen oli peitottu tunnottomaksi tai kuoliaaksi, sai toinen rahat.
Ja sitten kun hän pudisti minun kättäni! Hänen kädenpuristuksensa oli
luja ja voimakas, mutta minua hän katseli rohkeasti mustilla silmillään
-- liian rohkeasti minun mielestäni. Minä nähkääs olin muodostunut
ympäristöni mukaiseksi ja siihen aikaan tunsin voimakasta luokkavaistoa.
Sellainen rohkeus olisi ollut suorastaan anteeksiantamatonta, jos siihen
olisi tehnyt itsensä syylliseksi minun omaan luokkaani kuuluva mies.
Minä en voinut olla luomatta katsettani alas, ja tuntuipa oikein
keventävältä, kun hän siirtyi sivuitseni ja minä käännyin tervehtimään
piispa Morehousea -- joka oli suosikkini, herttainen ja totinen
keski-ikäinen mies, jolla oli Kristus-kasvot ja joka oli hyvä ja oppinut
mies.
Mutta rohkeus, jonka minä käsitin olevan häikäilemättömyyttä, oli ilmaus
Ernest Everhardin todellisesta luonteesta. Hän oli koruton,
kursailematon, pelkäämätön, eikä hän tahtonut tuhlata aikaa totunnaisten
tapojen lukemattomien sääntöjen noudattamiseen. »Sinä miellytit minua»,
hän selitti kauan sen jälkeen, »ja miksi en olisi antanut silmieni
nauttia suloisesta näystä.» Minä sanoin, että hän ei pelännyt mitään.
Hän oli ylimys luonnostaan, vaikkakin hän kuului ei-ylimysten piiriin.
Hän oli yli-ihminen, vaaleaverinen peto, jollaista Nietzsche[1] on
kuvannut, ja sen lisäksi hän oli kansanvaltaisuuden aatteen läpitunkema.
[1] Friedrich Nietzsche, kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista
vuosisadan hullu filosofi, joka näki totuuden kangastuksia, mutta
joka ennen pitkää ajatteli inhimillisen ajatuskehän ympäri ja
syöksyi mielipuolisuuteen.
Puuhaillessani vieraiden vastaanotossa ja sen epämiellyttävän
vaikutuksen johdosta, minkä minuun oli tehnyt tuo työväenluokan
filosofi, unohdin hänet kokonaan, vaikka tosin huomasin hänen
läsnäolonsa parikin kertaa -- erittäinkin välkkeen hänen silmissään, kun
hän kuunteli vuoroin yhden, vuoroin toisen papin puhetta. Hän on
humoristi, mietin mielessäni ja melkein olisin ollut valmis antamaan
hänelle anteeksi hänen pukunsa puutteellisuuden. Mutta aika riensi ja
päivällinen oli syöty, eikä hän ollut vielä kertaakaan avannut suutaan,
vaikka papit koko ajan olivat innokkaasti keskustelleet työväenluokasta,
sen suhteesta kirkkoon ja siitä, mitä kirkko oli sen hyväksi tehnyt tai
aikoi tehdä. Huomasin, että isäni oli huolissaan siitä, että Ernest ei
puhunut mitään. Kerran isä tarttui asiaan ja kehoitti häntä sanomaan
jotakin; mutta Ernest kohautti hartioitaan vastaten, että »minulla ei
ole mitään sanomista», ja jatkoi mantelien syömistä.
Mutta isä ei siihen tyytynyt. Hetken kuluttua hän sanoi:
»Meillä on joukossamme eräs työväenluokan jäsen. Olen varma, että hän
voi esittää asioita uudelta näkökannalta, mikä saattaa olla sekä
huvittavaa että virkistävää. Minä tarkoitan mr Everhardia.» Toiset
ilmaisivat hyvin hillittyä uteliaisuutta ja kehoittivat Ernestiä
lausumaan ajatuksensa. He asettuivat hänen suhteensa kerrassaan
suvaitsevalle ja ystävälliselle kannalle. Ja huomasin, että Ernest
käsitti tämän ja että se huvitti häntä. Hän katsahti verkalleen
ympärilleen, ja minä näin naurun väreet hänen silmissään.
»Minulta puuttuu tottumusta jumaluusopilliseen väittelyyn», hän alkoi ja
pysähtyi sitten ikäänkuin epäillen ja arkaillen.
»Jatkakaa vain», he kehoittivat, ja tohtori Hammerfield sanoi: »Me emme
kammo totuutta, missä muodossa se esitettäneenkin, jos se vain on
vilpitöntä.»
»Te siis erotatte vilpittömyyden totuudesta?» kysyi Ernest äkkiä.
Tohtori Hammerfield veti syvään henkeä ja sai sanotuksi: »Paraskin
meistä saattaa erehtyä, nuori mies, paraskin meistä.»
Ernestin esiintymistapa muuttui siinä tuokiossa.
»Hyvä on», hän sanoi, »ja suokaa minun sanoa ensiksikin, että olette
kaikki erehtyneet. Te ette tiedä mitään työväenluokasta, ette yhtään
mitään. Teidän yhteiskuntaoppinne on yhtä nurinkurista ja arvotonta kuin
koko ajatustapannekin.»
Suuremman vaikutuksen kuin hänen sanansa teki se tapa, millä hän ne
lausui. Minä hätkähdin kuullessani hänen ensimmäisen sanansa. Hänen
äänensä oli yhtä ylväs kuin hänen silmänsä. Se oli sotatorven
puhallusta. Koko pöytä hätkähti, ja yhdellä iskulla oli yksitoikkoisuus
karkoitettu tiehensä.
»Mikä sitten on niin kauhean nurinkurista ja arvotonta meidän
ajatustavassamme, nuori mies?» kysyi tohtori Hammerfield, ja nyt jo oli
hänen äänessään ja esiintymisessään huomattavana jonkinlaista
katkeruutta.
»Te olette metafyysikkoja. Te voitte todistaa metafysiikkanne avulla
mitä hyvänsä; ja niin menetellen jokainen metafyysikko voi todistaa
jokaisen toisen metafyysikon vääräksi -- mielensä mukaan. Te olette
kaiken laillisen järjestyksen vihollisia ajatuksen valtakunnassa. Te
olette mielettömiä maailmojentekijöitä. Jokainen teistä asuu itse
luomassaan maailmassa, joka on tehty hänen omista haaveistaan ja
toiveistaan. Te ette tunne sitä maailmaa, missä elätte, eikä teidän
ajattelullanne ole mitään pohjaa todellisuuden maailmassa.
»Tiedättekö, mitä johtui mieleeni tuossa istuessani ja kuunnellessani
teidän loppumatonta juttuanne. Teitä katsellessani muistin keskiajan
skolastikkoja, jotka oppineisuuden kaikella vakavuudella pohtivat
kysymystä, kuinka monta enkeliä mahtuisi tanssimaan neulan kärjellä.
Tehän, hyvät herrat, olette yhtä vieraita kahdennenkymmenennen
vuosisadan älylliselle elämälle kuin intiaanien poppamies
kymmenentuhatta vuotta sitten lepytellessään jumalia loitsuillaan.»
Ernest innostui puhuessaan; hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä
säihkyivät, ja hänen leukansa vavahteli omituisen kaunopuheisesti. Se
oli hänen tapaistaan, sillä tavoin hän aina teki ihmisiin järkyttävän
vaikutuksen. He aina unohtivat itsensä hänen hyökätessään heidän
kimppuunsa tuolla musertavalla, kurikoivalla tavallaan. Ja nytkin he
unohtivat itsensä. Piispa Morehouse eteenpäin kumartuneessa asennossa
kuunteli tarkkaavaisesti. Äärimmäinen suuttumus ja kiukku kuvasteli
tohtori Hammerfieldin kasvoilla. Ja samoin toisetkin olivat ärtyneet,
jotkut hymyillen pilkallisella ja ylhäisellä tavallaan. Minusta se
tuntui hauskalta. Minä katsahdin isään, peläten että hän purskahtaisi
nauruun nähdessään tuon ihmispommin vaikutuksen, minkä hän itse oli
meidän keskellemme viskannut.
»Teidän väitteenne ovat jokseenkin epämääräisiä», keskeytti tohtori
Hammerfield. »Lausukaapa täsmällisesti, mitä te tarkoitatte sanoessanne
meitä metafyysikoiksi.»
»Minä sanon teitä metafyysikoiksi sen tähden, että te järkeilette
metafyysillisesti», jatkoi Ernest. »Teidän ajatustapanne on vastakkainen
tieteelliselle ajatustavalle. Teidän päätelmiltänne puuttuu pitäväisyys.
Te voitte todistaa kaikki ettekä mitään, eikä löydy teidän joukostanne
kahta, jotka voisivat päästä yksimielisyyteen jostakin asiasta. Jokainen
teistä sukeltaa omaan tietoisuuteensa, jos on kysymys itsensä tai
maailmankaikkeuden selittämisestä. Yhtä vähän kuin te voitte nostaa
itseänne ylös saappaanrakseista, yhtä vähän voi tietoisuutta selittää
tietoisuudella.»
»Minä en oikein ymmärrä», sanoi piispa Morehouse. »Mutta minusta tuntuu,
että kaikki mielteet ovat metafyysillisiä. Matematiikka, tuo tarkin ja
vakuuttavin kaikista tieteistä, on ehdottomasti metafyysillinen.
Tieteellisen ajattelijan jokainen ajatusprosessi on metafyysillinen.
Ettekö myönnä sitä?»
»Te ette ymmärrä, kuten sanoitte», Ernest vastasi. »Metafyysikko
järkeilee lähtökohtana oma itse. Tiedemies järkeilee lähtökohtana
kokemukseen perustuvat tosiasiat. Metafyysikko aloittaa järkeilynsä
määrätystä oppijärjestelmästä ja liikkuu tosiasioita kohti; tiedemies
sitävastoin aloittaa tosiasioista ja pyrkii teorioja kohti. Metafyysikko
selittää maailmankaikkeutta itsensä kautta; tiedemies selittää itsensä
maailmankaikkeuden kautta.»
»Jumalan kiitos, ettemme ole tiedemiehiä», mutisi tohtori Hammerfield
hyvillään.
»Mitä te sitten olette?» kysyi Ernest.
»Filosofeja.»
»Siinä sitä ollaan.» Ernest nauroi. »Te olette livistäneet pois
todelliselta ja lujalta maaperältä ja lehahtaneet ilmaan, nimittäen
lentokonettanne tuolla nimellä. Olkaa hyvä ja laskeutukaa alas
selittämään, mitä te oikeastaan tarkoitatte filosofialla.»
»Filosofia on --» (tohtori Hammerfield pysähtyi ja kakisti kurkkuansa)
-- »jotakin sellaista, mitä voi ymmärrettävästi selittää ainoastaan
sellaisille henkilöille, joiden mieli ja luonteenlaatu on filosofinen.
Ahdas tieteilijä, nenä koeputkessa, ei voi ymmärtää filosofiaa.»
Ernest ei ollut huomaavinaan pistoa. Hänen tapansa oli kääntää
peitsenkärki takaisin vastustajaa kohti, ja niin hän menetteli nytkin.
Rakastettavasti ja kohteliaasti hymyillen hän vastasi:
»Siispä te ymmärrätte sen määritelmän filosofiasta, minkä aion teille
antaa. Mutta ennenkuin sen lausun, haastan teitä osoittamaan sen
virheellisyyden tahi vaikenemaan metafysiikasta. Filosofia on
yksinkertaisesti laajin tiede. Sen ajatustapa on sama kuin minkä
erikoisen tieteen tahansa ja sama kuin kaikkien erikoisten tieteitten.
Ja tuon saman ajatustavan kautta -- induktiivisen ajatustavan --
filosofia yhdistää kaikki erikoiset tieteet yhdeksi suureksi tieteeksi.
Kuten Spencer sanoo, jokaisen erikoisen tieteen periaatteet ja
määritelmät ovat osittain yhdistettyä tietoa. Filosofia yhdistää sen
tiedon, minkä kaikki erikoistieteet sille hankkivat. Filosofia on
tieteitten tiede, hallitseva tiede, jos niin suvaitsette. Mitä pidätte
minun määrittelystäni?»
»Sangen todenmukainen, sangen todenmukainen», mutisi tohtori Hammerfield
herpaantuneella äänellä.
Mutta Ernest ei hellittänyt.
»Muistakaa se», hän sanoi, »että minun määrittelyni on vaarallinen
metafysiikalle. Jollette nyt osoita määritelmäni virheellisyyttä, niin
ei teillä myöhemmin ole oikeutta esittää metafyysillisiä
todistuskappaleita. Teidän on nyt tuotava esille muistutuksenne.»
Ernest odotti. Hiljaisuus oli tuskallinen. Tohtori Hammerfield oli
pahoillansa, vieläpä hämmästynyt. Ernestin rusikoiva menettelytapa oli
saattanut hänet hämilleen. Hän ei ollut tottunut yksinkertaiseen ja
välittömään väittelytapaan. Hän katsahti pöydässä istuviin ikäänkuin
vedoten heihin. Mutta kukaan ei ryhtynyt vastaamaan hänen puolestaan.
Näin miten isä peitteli nauruansa ruokailuliinallaan.
»On olemassa toinenkin tapa metafyysikkojen arvottomuuden
todistamiseksi», lausui Ernest, kun tohtori Hammerfieldin kiusallinen
asema oli huippuunsa kärjistynyt. »Arvostella heitä heidän tekojensa
valossa. Mitä he ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi, jollei ota lukuun
heidän punomiaan olemattomia mielikuvia tai sitä, että he ovat
erehtyneet luulemaan omia varjojaan jumaliksi? Myönnän, että he ovat
lisänneet ihmiskunnan huvia, mutta mitä todellista hyötyä he ovat
tehneet ihmisille? He filosofeerasivat, jos suotte tämän sanan
väärinkäyttämisen minulle anteeksi, sydämestä tunteitten sijana,
sill'aikaa kuin tiedemiehet määrittelivät veren kiertokulun. He puhuivat
nälästä ja rutosta Jumalan lähettäminä rangaistuksina, sill'aikaa kuin
tiedemiehet rakensivat viljasäiliöitä ja kuivasivat kaupunkeja. He
rakensivat oman itsensä ja omien halujensa muotoisia jumalia, sill'aikaa
kuin tiedemiehet rakensivat teitä ja siltoja. He kuvasivat maata
maailmankaikkeuden keskustana, sill'aikaa kuin tiedemiehet löysivät
Amerikan ja havaintojensa perustuksella määräsivät taivaankappaleitten
lait. Lyhyesti sanottuna, metafyysikot eivät ole tehneet mitään, ei
kerrassaan mitään ihmiskunnan hyväksi. Askel askeleelta edistyvä tiede
on karkoittanut heidät tieltään. Sitä mukaa kuin tiede on heittänyt
kumoon heidän subjektiiviset selityksensä, he ovat luoneet uusia
subjektiivisia selityksiä, siihen luettuina selitykset aivan
viimeaikaisista todistetuista tosiasioista. Ja tätä peliä he epäilemättä
tulevat jatkamaan iankaikkisesti. Hyvät herrat, metafyysikko on
poppamies. Erotus teidän ja eskimon välillä ei ole muuta kuin se erotus,
minkä tuhansien vuosien aikana saavutetut tosiasiat ovat synnyttäneet.
Siinä kaikki.»
»Mutta kuitenkin Aristoteleen ajatus oli vallitsevana Euroopassa
kokonaista kaksitoista vuosisataa», huomautti tohtori Ballingford
mahtavasti. »Aristoteles oli metafyysikko.»
Tohtori Ballingford loi katseensa pöydän ympärillä istuviin
virkaveljiinsä, jotka hyväksyvästi nyökäyttivät päitään ja hymyilivät.
»Teidän valitsemanne esimerkki on sangen epäonnistunut», vastasi Ernest.
»Te vetoatte hyvin pimeään aikakauteen ihmiskunnan historiassa. Niinpä
me sanommekin sitä aikaa pimeäksi aikakaudeksi.[1] Aikakausi, jolloin
metafyysikot raiskasivat tieteitä, jolloin fysiikka muodostui 'viisaiden
kiven' etsinnäksi, jolloin kemia alentui alkemiaksi ja astronomia
muuttui astrologiaksi. Sääli Aristoteleen ajatuksen hallituskautta!»
[1] Englanninkielisessä kirjallisuudessa nimitys »Dark Age», pimeä
aikakausi, tarkoittaen historian keskiaikaa, on vallan tavallinen.
-- Suom. muist.
Tohtori Ballingford näytti hermostuneelta, sitten hänen kasvoillansa
välähti valo, ja hän sanoi:
»Olkoon menneeksi tämä peloittava kuva, minkä te piirsitte, mutta teidän
täytyy toki myöntää, että metafysiikka oli se sisäinen voima, joka
johdatti ihmiskunnan pois tuosta pimeästä aikakaudesta seuraavien
vuosisatojen valoon.»
»Metafysiikalla ei ole ollut siinä mitään osaa», ehätti Ernest
vastaamaan.
»Mitä?» huudahti tohtori Hammerfield. »Eikö ajattelu ja järkeily
johtanut suuriin löytöretkiin?»
»Oi, hyvä herra, minähän jo sanoin, että te ette pystyisi väittelemään.
Te ette ole vielä osoittanut aukkoa minun määrityksessäni filosofiasta.
Te olette nyt siirtynyt ontolle maaperälle. Mutta sehän onkin
metafyysikoille ominaista, ja minä annan teille anteeksi. Ei, toistan,
että metafysiikalla ei ollut siinä asiassa mitään osaa. Leipä ja voi,
silkki ja jalokivet, markat ja pennit ja se seikka, että turkkilaiset
sulkivat mantereen kautta Intiaan kulkevan kauppatien, ne ne johtivat
löytöretkiin. Euroopan kauppiasten oli etsittävä toinen tie Intiaan, sen
jälkeen kuin Konstantinopoli v. 1453 joutui turkkilaisten käsiin. Niin
kertovat kaikki asiakirjat. Samaan aikaan opittiin luontoa tuntemaan
uusien tosiasioiden kannalta, ja ptolemaiolainen luonnonoppi romahti
alas.»
Tohtori Hammerfield pärisytti nenäänsä.
»Ettekö myönnä minun olevan oikeassa?» tiedusteli Ernest. »Tai missä
suhteessa olen väärässä?»
»Minä voin ainoastaan sanoa pysyväni siinä, mitä olen jo sanonut»,
viskasi tohtori Hammerfield takaisin. »Se on liian pitkä juttu
palataksemme siihen enää.»
»Mikään juttu ei ole liian pitkä tiedemiehelle», sanoi Ernest leppeästi.
»Sepä se juuri selittääkin, miksi tiedemies pääsee perille. Siksi hän
pääsi Amerikkaankin.»
En aio kuvata koko iltaa, vaikka ilolla muistelen sen jokaista hetkeä,
jokaista yksityiskohtaa niiden hetkien ajalta, jolloin tulin tuntemaan
Ernest Everhardin.
Hyökkäilevä taistelu riehui, ja papit kävivät naamoiltaan punaisiksi ja
hämmästyneiksi, varsinkin aina silloin, kun Ernest sanoi heitä
romanttisiksi filosofeiksi, haaveilijoiksi y. m. s. Ja aina hän ahdisti
heidät takaisin tosiasioihin. »Tosiasia, nähkääs, kumoamaton tosiasia»,
hän huudahti tuon tuostakin. Hän piiritti heidät tosiasioilla, väijyi
heitä tosiasioilla, pommitti heitä tosiasioilla.
»Te näytte palvelevan tosiasioita kuin jumaluutta», huomautti tohtori
Hammerfield pilkallisesti.
»Ei ole muuta jumalaa kuin tosiasia, ja mr Everhard on sen profeetta»,
ehätti tohtori Ballingford selittämään.
Ernest hymyillen myönteli.
»Olen samaa maata kuin Texasin mies», hän sanoi. Ja huomattuaan, että
läsnäolijat odottivat selitystä, hän jatkoi: »Nähkääs missourilainen
tapaa sanoa: 'Otappa ja näytä minulle.' Mutta texasilainen sanoo:
'Paneppa se kouraani.' Josta voi päättää, että hän ei ole ainakaan
metafyysikko.»
Kerran taas, kun Ernest oli sanonut, että metafyysilliset filosofit
eivät voi kestää totuuden koetta, tohtori Hammerfield yht'äkkiä kysäisi:
»Mikä on totuuden koetin, nuori mies? Suvainnette hyväntahtoisesti
selittää tuon seikan, mikä on niin kauan vaivannut viisaampia päitä kuin
teidän!»
»Ihan varmaan», vastasi Ernest. Hänen poikamainen varmuutensa
närkästytti heitä. »Totuus tuotti noille viisaille päille niin paljon
vaivaa sen tähden, että he läksivät sitä etsimään ilmasta. Jos he
olisivat pysyneet varmalla maaperällä, olisivat he sen löytäneet
jotenkin helposti, -- niin, he olisivat keksineet, että he itse juuri
todistivat totuuden jokaisella käytännöllisellä teollaan ja
ajatuksellaan.»
»Mutta se koe», toisti tohtori Hammerfield kärsimättömästi. »Jättäkää
esipuheet sikseen. Antakaa meille se, mitä olemme niin kauan etsineet,
totuuden koetin. Antakaa se meille, ja me tulemme jumalien kaltaisiksi.»
Hänen sanoissaan ja käytöksessään oli epäkohteliasta ja halveksivaa
epäileväisyyttä, mikä salaisesti miellytti useimpia pöydässä-olijoita,
vaikka piispa Morehouse näytti panevan sen pahakseen.
»Tohtori Jordan[1] on antanut siitä sattuvan selityksen», sanoi Ernest.
»Hänen totuudenkoettimensa on: Käykö se päinsä? Luottaisitko henkesi sen
varaan?»
[1] Huomattava opettaja kristillisen ajanlaskun yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla ja 20:nnen alkupuolella. Hän oli Stanfordin
yliopiston rehtori.
»Ohoo!» huudahti tohtori Hammerfield. »Te ette ole ottanut lukuun piispa
Berkeleyta. Hänen kysymyksiinsä ei ole vielä koskaan pystytty
vastaamaan.»
»Jaloin kaikista metafyysikoista», nauroi Ernest. »Mutta teidän
esimerkkinne on onnettomasti valittu. Kuten Berkeley itse vahvisti, ei
hänen metafysiikkansa käynyt päinsä.»
Tohtori Hammerfield oli suuttunut, kovasti kiukuissaan. Näytti aivan
siltä, kuin hän olisi saanut Ernestin kiinni varkaudesta tai valheesta.
»Nuori mies, tuo lausunto on samanlainen kuin kaikki muutkin teidän
lausuntonne tänä iltana. Se on alhainen ja perusteeton oletus.»
»Minä olen vallan ruhjottu», virkkoi Ernest leppeästi. »Mutta minä vain
en tiedä, mikä minuun sattui. Teidän on pantava se kouraani, herra
tohtori.»
»Niin minä teenkin», puhui tohtori Hammerfield nopeaan. »Mistä te
tiedätte? Te ette tiedä, että piispa Berkeley myönsi, että hänen
metafysiikkansa ei käy päinsä. Teillä ei ole mitään todistuksia. Nuori
mies, se on aina pitänyt paikkansa.»
»Minä otan todistukseksi piispa Berkeleyn metafysiikan kelvottomuudesta
sen tosiasian --» Ernest pysähtyi hetkeksi näyttäen ankaran tyyneltä, --
»sen tosiasian, että Berkeleylla poikkeuksetta oli tapana kulkea ovista
sen sijaan, että olisi kulkenut seinän läpi. Ja sen, että hän söi
hengenpitimikseen rehellistä voita ja häränpaistia. Ja että hän ajeli
partansa veitsellä, joka todellakin vastasi tarkoitustaan.»
»Mutta nuohan ovat aineellisia asioita», huudahti tohtori Hammerfield.
»Metafysiikka käsittelee hengen ilmiöitä.»
»Ja nekö pitävät paikkansa -- hengen maailmassa?» kysäisi Ernest
leppoisasti.
Toinen nyökäytti päätään.
»Ja myöskin lukematon paljous enkeleitä saattaa tanssia neulan kärjellä
-- hengessä», jatkoi Ernest äskeistä muistellen. »Ja hylkeenrasvaa
syövä, turkiksiin puettu jumala voi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä --
hengessä. Minä otaksun, että tekin, herra tohtori, elätte hengessä?»
»Minun henkeni on kuningaskuntani», kuului vastaus.
»Mikä toisin sanoen merkitsee, että te asutte ylhäällä ilmassa. Mutta
minä olen varma, että te tulette maan päälle ruoka-aikoina tai kun
tapahtuu maanjäristys. Vai eikö teillä ole mitään käsitystä
maanjäristyksestä -- ettekö välitä lainkaan siitä, että
henkiruumiiseenne saattaa sattua henkinen tiilikivi?»
Siinä tuokiossa ja aivan tietämättään tohtori Hammerfield huitaisi
kätensä päälaelleen, missä hiusten alla oli arpi. Ernest oli näet
sattumalta tullut valinneeksi merkillisen todellisen esimerkin, tohtori
Hammerfield kun oli ollut vähällä saada surmansa suuressa
maanjäristyksessä[1] jouduttuaan kaatuvan savupiipun alle. Kaikki
purskahtivat raikuvaan nauruun.
[1] Suuri maanjäristys v. 1906 j. Kr., joka hävitti San Franciscon.
»No niin», sanoi Ernest, kun nauru taukosi, »esittäkääpä
vastaväitteenne».
Mutta tohtori Hammerfield ei siihen vastannut, siten tunnustaen
vastustajansa voittajaksi sillä kertaa. Taistelu kääntyi toisaalle.
Askel askeleelta Ernest ajoi pappeja edellään. Kun he vakuuttivat, että
he tuntevat työväenluokan, niin hän esitti heille muutamia
perustotuuksia työväenluokasta, joita he eivät tunteneet, ja vaati heitä
kumoamaan ne vasta todistuksilla. Hän tarjosi heille tosiasioita, aina
vain tosiasioita, ja teki lopun heidän ilmamatkoistaan, tuoden heidät
takaisin maan päälle ja maallisten tosiasioitten piiriin.
Miten hyvin muistankaan tuon näytelmän! Olen vieläkin kuulevinani, miten
hän, tuo sotainen uhma äänessään, huitoi heitä tosiasioillaan, joista
jokainen vastasi navakkaa piiskaniskua. Enkä tule koskaan unohtamaan
sitä löylytystä, minkä hän heille lopuksi antoi:
»Te olette pitkin matkaa tämän illan aikana tunnustaneet, joko suoraan
myöntämällä tai tietämättömyyttä ilmaisevilla lausunnoillanne, että te
ette tunne työväenluokkaa. Mutta teitä ei voi soimata siitä. Kuinka te
tietäisittekään mitään työväenluokasta? Te ette asu niillä tienoilla,
missä työväki asuu. Te majailette yhdessä kapitalistien kanssa toisissa
kaupunginosissa. Ja miksi ei? Kapitalistithan ne maksavat teille palkan,
ruokkivat teidät, vieläpä panevat teidän päällenne ne vaatteetkin, mitkä
teillä on yllänne tänä iltana. Ja te vuorostanne saarnaatte isännillenne
sellaista metafysiikkaa, mikä on erityisesti heille mieluista; ja se
erityisesti mieluinen laji on sellaista, mikä ei loukkaa vallitsevaa
yhteiskuntajärjestelmää.»
Tällöin kuului yleinen paheksumisen sorina pöydän ympäriltä.
»Ei, minä en suinkaan ole tahtonut epäillä teidän vilpittömyyttänne»,
jatkoi Ernest. »Te olette vilpittömiä. Te saarnaatte niinkuin uskotte.
Ja siihen juuri perustuukin teidän voimanne ja teidän arvonne --
kapitalistiluokan keskuudessa. Mutta jos te vaihtaisitte nykyisen
uskonne johonkin sellaiseen, mikä loukkaisi yhteiskuntajärjestystä, niin
ei se enää kelpaisikaan teidän isännillenne, jotka siinä tapauksessa
erottaisivat teidät. Tuon tuostakin aina joku teidän tovereistanne saa
sellaisen lähdön.»[1]
[1] Siihen aikaan useita pappeja erotettiin virastaan, kun he
saarnasivat vallassaolijoille vastenmielisiä oppeja. Varsinkin sai
se olla varma erottamisestaan, jonka saarnoissa ilmeni sosialismin
suosimista.
Tällä kertaa ei kuulunut vastaväitteiden sorinaa. Kaikki muut näyttivät
myöntävän, paitsi tohtori Hammerfield, joka sanoi:
»Milloin heidän ajatustapansa on väärä, heitä kehoitetaan eroamaan.»
»Mikä toisin sanoen merkitsee sitä, että heidän ajatustapansa on
muuttunut epämieluiseksi», vastasi Ernest ja jatkoi sitten. »Minulla ei
ole teille mitään muuta sanottavaa kuin: jatkakaa ammattianne, mutta
jättäkää toki, hyvät miehet, työväenluokka rauhaan. Te kuulutte
vihollisen leiriin. Teillä ei ole mitään yhteistä työväenluokan kanssa.
Teidän kätenne ovat pehmeät siksi, että toiset ovat tehneet työtä teidän
puolestanne. Teidän vatsanne ovat pulleat ylenpalttisesta syömisestä.»
(Tällöin tohtori Ballingford hytkähti, ja kaikkien silmät kääntyivät
hänen muhkeaan vatsaansa. Sanottiin, ettei hän ollut vuosiin nähnyt omia
jalkojaan.) »Ja teidän mielenne on täynnä oppeja, jotka pönkittävät tätä
vallitsevaa järjestelmää. Minä myönnän, että te olette henkivartioväkeä,
ja varmasti yhtä rehellistä ja uskollista henkivartioväkeä kuin
sveitsiläisen kaartin[1] miehet olivat. Olkaa uskollisia
kutsumuksellenne; suojelkaa sanoillanne isäntienne etuja; mutta älkää
tulko työväen luo esiintyäksenne väärinä johtajina. Te ette rehellisesti
voi oleskella näissä kahdessa leirissä yht'aikaa. Työväenluokka on tähän
asti tullut toimeen ilman teitä. Uskokaa minua, se tulee yhä
edelleenkin. Ja sitäpaitsi, työväenluokka voi tulla paremmin toimeen
ilman teitä kuin teidän kanssanne.»
[1] Kansansa mestaaman Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n ulkomaalainen
henkikaarti.