Everhardin käsikirjoitusta ei voi väittää erittäin tärkeäksi
historialliseksi asiapaperiksi. Historioitsija huomaa siinä joukoittain
erehdyksiä -- ei itse tosiasioihin, vaan tulkintaan nähden. Meille,
jotka voimme tarkastaa ajassa taaksepäin niitä seitsemää vuosisataa,
mitkä ovat kuluneet siitä, kun Avis Everhard laati käsikirjoituksensa,
ovat selviöitä ne tapahtumat ja seikat, mitkä olivat hämäriä ja
peitettyjä hänen silmälleen. Häneltä puuttui kokonaiskäsitystä. Hän oli
liian lähellä niitä tapahtumia, joista hän kirjoittaa. Vieläpä hän oli
vallan sulautunut niihin tapauksiin, joita hän kuvaa.
Kuitenkin siitä huolimatta Everhardin käsikirjoituksella
henkilökohtaisena asiapaperina on arvaamaton merkitys. Mutta siinäkin
suhteessa tapaamme virheellisyyksiä ja puutteellisuuksia, jotka johtuvat
rakkauden puolueellisuudesta. Mutta yhtä kaikki me hymyilemme ja annamme
anteeksi Avis Everhardille ne sankarilliset piirteet, joilla hän kuvasi
miestänsä. Me tiedämme tänä päivänä, että hän ei ollut niin tavattoman
suuri ja että hän näytteli koko joukon pienempää osaa aikansa
tapahtumissa kuin mitä tämä käsikirjoitus tahtoo uskotella.
Me tiedämme, että Ernest Everhard oli harvinaisen luja mies, mutta ei
niin tavaton kuin hänen vaimonsa arveli hänen olleen. Hän ei oikeastaan
ollut muuta kuin muuan niitä sankareita, jotka maailman kaikissa osissa
pyhittivät elämänsä kumoukselle, vaikka onkin myönnettävä, että hän
suoritti aivan erikoisen tehtävän siinä, että hän järjesti ja tulkitsi
työväenluokan filosofiaa. »Proletaarinen tiede» ja »proletaarinen
filosofia» olivat niitä nimityksiä, joita hän siitä käytti, siten
paljastaen »maalaisuutensa» -- puutteellisuuden, joka oli suoranainen
seuraus silloisista ajoista ja jota kukaan ei voinut noina aikoina
välttää.
Mutta palataksemme jälleen käsikirjoitukseemme täytyy meidän pitää sitä
erittäin tärkeänä siihen katsoen, että me sen johdolla tutustumme niihin
_tunteisiin_, jotka noina aikoina vallitsivat. Emme missään tapaa
pirteämpää kuvausta niiden ihmisten sielunelämästä, jotka elivät tuona
rauhattomana aikakautena, vuosien 1912 ja 1932 välillä, -- heidän
erehdyksensä ja tietämättömyytensä, heidän epäilyksensä ja pelkonsa ja
väärinkäsityksensä, heidän siveysopilliset hourailunsa, heidän rajut
intohimonsa, heidän käsittämätön alhaisuutensa ja itsekkyytensä on siinä
ilmehikkäästi kuvattu. Nämä seikat ne juuri ovatkin niin vaikeita meidän
valistuneen aikamme ymmärtää. Historia kertoo meille, että näin
tapahtui, ja biologia ja sielutiede kertovat meille, miksi niin
tapahtui; mutta kaikki nuo tieteet yhdessä eivät esitä niistä meille
elävää kuvaa. Me hyväksymme ne tosiasioina, mutta emme saa niistä
sympaattista käsitystä.
Mutta tämä mielenkiinto herää meissä selaillessamme Everhardin
käsikirjoitusta. Me tunkeudumme tuon muinaisen maailmandraaman
näyttelijöiden tajuntaan ja elämme heidän sielunelämäänsä. Me emme
ainoastaan ymmärrä Avis Everhardin rakkautta sankarillista puolisoaan
kohtaan, vaan me niinikään tunnemme, kuten hänkin tunsi noina päivinä,
oligarkian (harvainvallan) epämääräisen ja hyvin kamalan heijastuksen.
Me tunnemme Rautakoron (hyvin onnistunut nimi) astuvan maailmaan
ruhjoakseen ihmiskunnan.
Ja sivumennen huomautamme, että tuo historiallinen iskusana, Rautakorko,
syntyi Ernest Everhardin mielessä. Se on yksi niitä riidanalaisia
kysymyksiä, jotka tämä äskettäin löydetty todistuskappale ratkaisee.
Tätä ennen olemme otaksuneet, että tätä nimitystä käytettiin ensiksi
lentolehdessä »Te Orjat», jonka oli kirjoittanut George Milford ja joka
painettiin v. 1912. Tämä George Milford on joku vähemmän tunnettu
agitaattori, josta ei tiedetä mitään muuta kuin että hänet ammuttiin
Chicagon kommuunin aikana. Hän nähtävästi oli kuullut Ernest Everhardin
käyttävän tuota nimitystä jossakin julkisessa puheessaan, ehkä silloin
kun hän oli ehdokkaana kongressiin, v. 1912. Käsikirjoituksesta me
saamme selville, että Everhard käytti sitä eräässä yksityisessä
päivällistilaisuudessa keväällä v. 1912. Tämä epäilemättä on aikaisin
tilaisuus, missä oligarkiasta käytettiin tällaista nimitystä.
Oligarkian syntyminen tulee aina jäämään salaisen ihmettelyn esineeksi
historioitsijoille ja ajattelijoille. Muilla suurilla historiallisilla
tapahtumilla on paikkansa yhteiskunnallisessa kehityksessä. Ne olivat
välttämättömiä. Ne olisi voinut etukäteen määrätä yhtä suurella
varmuudella kuin tähtientutkijat määräävät taivaankappaleitten
liikkeitä. Ilman noita toisia suuria historiallisia tapahtumia
yhteiskunnallinen kehitys ei olisi voinut edistyä. Alkeellinen
kommunismi, henkiorjuus, maaorjuus ja palkkaorjuus olivat välttämättömiä
porraspuita yhteiskunnan kehityskulussa. Mutta hullunkurista olisi
väittää, että Rautakorko oli tuollainen välttämätön kehitysaskel.
Niin musta kuin keskiaikainen läänityslaitos ja maaorjuus olikin, oli se
kuitenkin välttämätön. Mikä muu paitsi juuri feodalismi olisi voinut
seurata tuon suuren hallituskoneiston, Rooman valtakunnan, kukistumista?
Mutta niin ei ole Rautakoron laita. Yhteiskunnallisen kehityksen
lakiperäisessä järjestyksessä sillä ei ole mitään sijaa. Se ei ollut
tarpeellinen eikä se ollut välttämätön. Sen täytyy aina pysyä
suurenmoisena historiallisena omituisuutena -- oikkuna, hourekuvana,
ilmestyksenä, odottamattomana ja aavistamattomana seikkana; ja sen
tulisi olla varoituksena meidän päiviemme rohkeille
valtioteoreetikoille, jotka puhuvat sellaisella varmuudella
yhteiskunnallisesta kehityskulusta.
Sen ajan sosiologit (yhteiskuntatieteilijät) pitivät kapitalismia
porvariston vallan korkeimpana huippuna, porvarillisen vallankumouksen
kypsyneenä hedelmänä. Ja me tämän aikakauden ihmiset emme voi muuta kuin
antaa hyväksyvän tunnustuksemme sille arvioimiselle. Kapitalismin
perästä, niin ennustivat niin suurisuuntaisen lahjakkaat vastustajatkin
kuin Herbert Spencer, tulisi sosialismi. Kukistuneen kapitalismin
raunioista, niin arveltiin, nousisi aikakausien kukka, ihmisten veljeys.
Mutta sen sijasta kauhuksi meille tämän aikakauden ihmisille samoinkuin
niillekin, jotka siihen aikaan elivät, perusjuuriaan myöten mätä
kapitalismi työnsi ilmoille tuon kamalan vesan, oligarkian.
Liian myöhään kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolella
sosialistiliike aavisti oligarkian lähestymisen. Ja silloin kun sitä
aavistettiin tulevaksi, se jo saapui verisenä, kamalana todellisuutena.
Eikä vielä silloinkaan, kuten Everhardin käsikirjoitus osoittaa,
Rautakorkoa pidetty vakavana tekijänä. Sen kukistaminen olisi muutamien
vuosien kysymys, arvelivat sen ajan kumoukselliset. Totta kyllä he
käsittivät, että »Maalaiskapina» oli huonosti suunniteltu, ja että
ensimmäinen kapina puhkesi ennen aikojaan; mutta he eivät vielä silloin
arvanneet, että toinen kapina oli niinikään tuomittu kukistumaan, ja
että sen osanottajia odotti vielä kauheampi rangaistus.
Silminnähtävästi Avis Everhard täydensi käsikirjoituksensa toisen
kapinan valmistelujen viimeisinä päivinä, josta johtuu se, että siinä ei
mainita mitään tämän kapinan onnettomasta lopusta. On aivan varma, että
hän aikoi panna käsikirjoituksensa painoon, niin pian kuin Rautakorko
olisi kukistettu, jotta hänen puolisonsa heti kuolemansa jälkeen saisi
täyden tunnustuksen kaikesta, mitä hän oli puuhannut ja aikaansaanut.
Mutta silloin tuli toisen kapinan kamala murskaaminen, ja on luultavaa,
että hän vaaran hetkellä, ennenkuin pakeni tai joutui sotaväen käsiin,
piilotti käsikirjoituksen Wake Robin Lodgen onttoon tammeen.
Avis Everhardista ei ole tämän enempää tiedossa. Varmuudella voinee
otaksua, että hänet teloitettiin; ja kuten tiedetään, ei Rautakorko ole
jättänyt jälkeensä mitään tiliä sellaisista mestauksista. Mutta eipä hän
aavistanut silloin, kun hän kätki käsikirjoituksen ja valmistautui
pakenemaan, miten kamalalla tavalla toinen kapina kukistettaisiin. Vähän
lienee hänellä ollut aavistusta siitä, että kolmen seuraavan vuosisadan
kiero kehitys synnyttäisi kolmannen kumouksen ja neljännen kumouksen ja
joukon kumouksia, jotka kaikki tulisivat hukkumaan verivirtoihin,
ennenkuin työväen maailmanliike saavuttaisi voiton. Eikä hän liene
liioin aavistanut, että hänen Ernest Everhardille aikomansa
rakkaudenlahja tulisi lepäämään häiritsemättä seitsemän pitkää
vuosisataa Wake Robin Lodgen ikitammen uumenissa.
_Anthony Meredith._
Ardis, marraskuun 27 p:nä 419 (uutta ajanlaskua).