Kun ei kuulunut mistään päin moitetta eikä kanteita Matin niin
omituisesta menettelystä Sohviijan rangaistuspaikalla, niin nimismies
uskoi todellakin Jumalan ihmetyöksi Sohviijan varjelemisen eikä
tahtonut Mattia sentähden eroittaa virastaan ennenkuin toisen kerran
huomaisi vilppiä. Mutta Matti teki aina tehtävänsä niin täsmällisesti
ettei vähintäkään moitteen syytä syntynyt. Hän saikin olla virassaan
kuten ennenkin. Ja joka päivä nähtiin nyt Matilla kaulassa se
kuparilotikka yhtä kirkkaana kuin alussakin, sillä joka aamu Matti
sarkarievulla tuhkan kanssa lykkäsi kirkkaaksi sekä lotikan että
vitjat ja näytti ylpeää mieltä siitä kun hänellä oli semmoinen.
Ylimieliset ihmiset, vallankin poikaset, taloissa sen lotikan tähden
pilkkasivat Mattia. Matti ei kuitenkaan sanallakaan koskaan vastustanut
pilkkaajoita eikä muutenkaan pahantekijöitä, vaan siirtyi aina pois
niitten seurasta jotka hänelle pahaa tekivät tavalla tai toisella. Ja
silloin hän aina puristi sen lotikan kahden suuren kämmenensä väliin
ikäänkuin se olisi hänellä kaikkein tärkeimpänä suojeltavana.
Tämä juuri osotti kaikille ihmisille että Matti on täydellisesti tyhmä
ja tavallaan mielipuoli ja jokainen oli entistä auliimpi antamaan
Matille almujaan, joten Matti näki lotikan kantamisesta olevan etuakin.
Matti luuli Sohviijan menettäneen arvoaan siinä varkausjutussa siihen
määrään että hän itsekkin alkaisi pitää itseään hänen arvoisenaan ja
jokakerran kun Matti kävi Kytölässä oli tämä seikka Matilla mielessä.
Mutta kun kuuli kylissä ja taloissa että ihmiset eivät Sohviijaa
sen seikan takia vähintäkään halveksineet eikä Sohviijakaan näkynyt
tietävän alentuneensa entisestään, niin ei rohjennut ruveta tuumiin,
vaan jätti aina toiseen parempaan kertaan ja lähti kiertomatkalleen
jossa viipyi aina puolen vuotta, joten aika kului vuodesta vuoteen...
Simulan talosta kerrottiin aina sellaista pahaa että se suojelee
varkaitten tavaroita. Nyt oli eräänä lokakuun räntäisenä yönä
maalaisten kaupunkiin matkustajain venheestä Simulan rannassa
varastettu kaksitoista täyteläistä voisaavia aivan kahden käden
keskestä sillä aikaa kun nämä jättivät pikku hetkeksi venheensä rantaan
ja tulivat taloon lämmittelemään. Voisaavit eivät mistään löytyneet,
eikä kuulunut jälkiäkään varkaista vaikka talon isäntäkin muka oli ihan
kaikkine työmiehineen ja vieläpä kahden vieraan kanssa etsimispuuhassa
ja esitti aina etsittäväksi sieltä ja sieltä. Luulo kasvoi siltä
Simulan isännän päälle. Eräs hakija oli tirkistellyt nurkan reijästä
Simulan ranta-aittaan ja luullut näkevänsä siellä voisaavia. Tästä
luulo varmistui ja sentähden ne voisaaviensa hakijat Simulan tietä
käydessään seisahtuivat isännän eteen ja sanoivat suoraan:
— Ne voit ovat sinun tallessasi. Anna hyvällä pois tai ei hyvä peri!
Simulan isännän kasvot tulistuivat, mutta samassa vaalenivat kun muisti
että voit ovat niin huonossa suojassa kuin ranta-aitassa. Viimein hän
tekeytyi oikein kauheaksi, suuren paksuhuulisen suunsakin venytti aivan
korviin asti, että kaikki ne ruskeat ruosteensyömät hammaskoverot
näkyivät suupielistä. Ensin hän sanoi vakavasti:
— Miten te sellaista uskallatte sanoa minulle joka aina olen varkaille
vihainen kuin käärmeelle.
Mutta sitten punalti päätään ja säikyttääkseen vastustajiaan löi
kämmeniään yhteen että metsä raikui ja jalkaa maahan polkaisten ärjäsi:
— Vaan nyt, pe---leet, sanoitte sanan josta on tekemistä! Sanoitte
semmoisesta miehestä jonka kanssa ette pitkään leikittele.
Nimismiehellä on vielä rautoja, eivät ne ole kaikki kuluneet Kytölän
Sopan kynkissä... Te, pe..-leet, minun kanssani ette pitkään leikittele!
Sen sanottuaan lähti isäntä vihanvimmoissa kotiinsa ja kipeästi kiroili
ja uhkaili yhä niinkauvan kun ääni kuului.
Voisaaviensa hakijat, viisi miestä, jäivät kumminkin miettimään mitä
on tehtävä, mutta loppupäätös tuli että ruvetaan salaa vartioimaan
Simulan ranta-aittaa, jos sieltä tulevana tai toisena tai kolmantena
yönä ruvettaisiin voisaavia kuljettamaan pois, niin silloin käytäisiin
niitten kimppuun...
Päivän kuluessa kasvoi miesten tuuma, niin että iltasella pimeän tullen
ottivat neljä muuta miestä mukaansa ja ne kaikki yhdeksän miestä
piiloutuivat Simulan ranta-aitan lähelle pensaikkoon kuulemaan, jos yön
aikana tulisi aitasta joku ottamaan voisaavia. Eikä kauvan siitä kun yö
oli pimennyt pimeimmälleen, tuli kolme miestä rantatöyräälle seisomaan
ja seisoivat siinä kauvan niin hiljaa, ettei luullut olevan ketään
äänenkuuluvissa. Viimein yksi niistä huokasi raskaamman huokauksen ja
sanoi:
— Ei täällä ole ei ristin sielua liikkeessä, ei vesillä eikä mailla.
— Eipä suinkaan kuulu.
— Ei niitä tähän aikaan enää ole liikkujia.
— Mutta yö on meidän liikkumiselle ihan kuin laitettu. On siksi
valoisankojakka että näkee soutaa ihan vaikka minne ja tyyni ihan ettei
vesi värähdä: juuri kun laitettu.
— Ihan kuin laitettu... Ja nyt me soudamme Ärjänsaareen. Siitä kautta
ei ole kenelläkään kulkua... Sen me teemme, siellä on rauha.
— Se parasta. Se on minunkin neuvoni, kuului Simulan isännän ääni.
Siellä voitte viipyä vaikka viikon. Siellä juuri, tuolla rannalla
saaren korkeimmalla sivulla, jossa eivät ikinä tavallisesti kulje
ihmiset, pistää saaren sisään kaitainen lahti, jossa säilyy venhe
myrskylläkin. Lahden perällä on Könni-ukon kalasauna, jossa se kesällä
kalastaessaan asuu, vaan nyt kun hän ei ole siellä, niin siinä asutte
kuin kotonanne siksi kunnes minä tulen teitä perimään. Sen saunan
perässä on katos jossa Könni-ukko on kala-astioitaan ja ruokavärkkiään
pitänyt, siihen voitte nostaa voisaavit jos minua ei alkaisi
ensipäivinä näkyä.
- Se on tehty joka sanottu, kuului miehen ääni joukosta. Samassa
tarttuivat miehet talon isoon venheeseen, työntää suhauttivat sen
vesille ja keulaa vähän nenästivät maalle juuri aitan perän kohtaan,
jonka tehtyään sanoi joku:
— Se Timolaisen voisaavi se on raskain, nostetaanko se perälle venhettä
ensiksi.
— Ei se ole Saukkolaisenkaan saavi suinkaan paljoa keveämpi. Sanoihan
siinä olleen enempi kuin viisitoista leiviskää ja senpätähden ukolta
eilen mieli itku pääsemään kun meni kaikki koko kesän voit kuin suola
suureen mereen.
— Mutta Tikkalan miehen saavia on täällä kolme, joissa hän itse sanoi
olevan yli viisikymmentä leiviskää. Mutta se mies ei itkenyt, puri
vaan hammasta ja kiroili... Mahtaisi se olla vihainen jos saisi meidät
käsiinsä, vaan ei korppi kiroin kuole eikä susi uuteen lihaan.
— Mutta Aholan Kaaperin ja Korpelan Iikan voisaavit minä mielelläni
antaisin itselleen kun ne ovat köyhät, ja muistatteko miten somia
sanoja Korpelan Iikka puhui raamatusta, kuului nuoren miehen puhe
joukosta.
— Hm — antaisitte itselleen... Ei kuulla niitä puheita. Joka sudella
suuhun se vatsaan, sano minun sanoneen, minä olen vanha karkulainen,
kuului isännän jyreä ääni ja samassa lähti hän aukasemaan aitan ovea.
Silloin Tikkalainen kuiskasi Korpelan Iikalle:
— Luista hakemaan nimismies tänne niin pian kuin mahdollista, kolmet
kahleet mukanaan!
Isännän jälessä menivät toisetkin miehet aittaan ja alkoivat
käsikopelolta hakea Timolaisen yli kaksikymmentä leiviskää painavaa
saavia, viedäkseen sen ensimäiseksi venheeseen. Mutta silloin hiipi
kahdeksan miestä aitan eteen ja silmän räpäyksessä räikäsivät oven
kiinni ja telkesivät ettei se liikkunut enemmän kuin seinä vaikka
kolmen miehen voimalla sisästäpäin rynnistettiin.
Aikansa kun olivat rynnistäneet eikä ovi auennut, niin Simulan isäntä
kauheasti kiroillen alkoi:
— Kuka se on joka minulle omassa huoneessani tohtii sellaista tehdä, ja
ärjyi: Minä isäntä olen -!
— Sen parempi että olet isäntä, kuului Tikkalaisen vihasta sähisevä
ääni.
— Aukase ovi tai ei hyvä peri! Minun tämä on huoneeni! ärjyi isäntä
aitassa ja potki ovea että koko aitta tärisi.
— Siitä ei puhetta, äsähti Tikkalainen. Saatte varmaan tietää että minä
en eilen tyhjään hammasta purrut.
— Nimismiehellä on kahleita teidän tarvita. Eivät ne ole kaikki Kytölän
Sohviijan kynkissä kuluneet, kuului muuan vihaisesti ivallinen ääni
joukosta.
— Mutta nyt korvautuu Sohviijan lehmän kauppa. Korvautuu korkojen
kanssa, kuului vielä joku kehuva ääni ja samassa jyrähti hirsinen
pönkkä oven päälle.
Aitassa olijat tästä kuulivat että mielikaupassa ei pääse sieltä ulos.
He rupesivat sen vuoksi miettimään oven särkemistä. Mutta ennen kaikkea
koettivat saada selville onko oven takana useampia kuin kolme miestä.
Tämän tähden päätettiin että säretään ovi ensinnä ja siitä jos ei
päästä ulos niin säretään katto, josta yksi yhdestä, toinen toisesta
aukosta lähtee tulemaan. Tulijoita vartomaan tarvitaan ainakin yksi
yhtä vastaan ja silloin ehkä ovesta tai jostakin katon aukosta pääsee
joku ulos, joka sitten asetta käyttämällä voipi auttaa toisiakin
pälkähästä pääsemään.
Sentähden porauttivatkin Simulaisen miehet aitassa olevalla puun
pölikällä oven palasiksi, mutta samassa huomasivat oven reijän täynnä
teräviä seipäitä ja suuren ryhmän miehiä käheltävän oven edessä. Tämä
pimeässä näytti ja kuului suuremmalta kuin olikaan.
Kun aitassa olijat näkivät tämän hommansa turhaksi niin Simulan
isäntä otti toiset konstinsa käsille. Hän tekeytyi ystävälliseksi ja,
saadakseen tietää ketä kaikkia ulkona oli, alkoi:
— No, Herra Jumala! Oletteko te hulluja ja ketä te olette? Ettekö te
tunne minua että minä olen Simulan isäntä ja tämä huone on minun, jossa
minulla on oikeus käydä yöllä ja päivällä.
— Elä murehdi ukko, sävähti Tikkalainen. Nimismies on kohta täällä. Hän
tekee selvän, mikä oikeus on sinulla ja sinun tovereillasi nyt olla
täällä — sinä vanha karkulainen... Kauvan on mainittukin, vaan jopa
tuli pää vetävälle.
— No Herra Jumala... Pitääkö minun nyt teidän tähtenne särkeä tämä koko
huoneeni päästäkseni omasta huoneestani pois.
— Sitä emme anna tehdä, äsähti Tikkalainen. Et sitäkään tietä pelasta
nahkaasi, sinä pejuoni. Kierroksessa olet — päärosvo... Sinä oikea
rosvojen päärosvo!
— Sinäkö et anna särkeä tätä huonetta? ärjäsi Simulainen. Sinäkö! sinä
et anna särkeä tätä huonetta?! Minä näytän että annat särkeä tämän
huoneen, tämä on minun omani.
Sen sanottuaan nousi Simulainen orsille ja alkoi repiä kattoa, jota
esimerkkiä seurasivat toisetkin yksi yhdestä, toinen toisesta kohti.
Mutta kolme miestä nousi seipäänpalaset käsissään katolle, asettuen
siihen lähelle, mistä kohti mikin repi kattoa ja kun ilmestyi kattoon
reikiä niin silloin löivät seipään palasilla kynsille että repijät
jäivät pitelemään käsiään ja näkivät parhaaksi laskeutua alas.
Kun Simulainen näki pako-yrityksensä turhaksi ja tiesi tulevansa
nimismiehen kanssa tekemisiin, niin rupesi apulaistensa kanssa
tuumaamaan, miten nimismiehelle sanotaan että voit eivät ole hänen vaan
heidän ja vähän paikastaan ostettuja ja että kun oli nyt tyyni niin
lähdettiin viemään niitä kaupunkiin. Mutta tämä tuuma jäikin kesken
kun nimismies kahden poliisin kanssa ilmestyi aitan eteen, otti tulen
lyhtyynsä, jonka valossa katsoi aittaan päin ja, nähtyään aitan oven
säpäleinä, sanoi:
— Mitä tämä merkitsee?
— No ajatelkaas, hyvä nimismies, mitä täytyy minun omassa huoneessani
nähdä, kiirehti Simulan isäntä sanomaan. Olin, kun oli tyyni,
lähtemässä Lieverin kaupunkiin ja samassa venheessä nämä vieraat
tahtoivat saada viedä voi-astiansa sinne, jolloin tuo roistojoukko
piiritti minut tänne huoneeseeni, josta, kuten näette, en päässyt pois
ovea särkemälläkään... Pyytäisin teitä, herra nimismies, vangitsemaan
koko roistojoukon tuommoisesta ilkityöstään... Ajatelkaas — omassa
huoneessani... Tästä ei kunniankukko laula.
Nimismies ei ollut kuulevinaankaan Simulaisen kolinata, syöksähti vaan
aitan ovelle lyhtynsä kanssa ja kun näki siellä olevan voisaaveja niin
melkein huudahtamalla sanoi:
— Ovatko nuo nyt ne teiltä kadonneet voisaavit?
Tikkalainen puhalti aittaan, tarttui saavin korvaan ja samassa melkein
kiljasi:
— Tämä ja tämä ja tämä on minun ja kaikki näkyvät olevan ne, mitkä
venheestämme tuossa rannassa mennä yönä katosi ja sentähden vaadimme
että nämä kolme miestä vangitaan.
Simulan isännän sydän jyskytti että korviin kuului juhmitus, mutta
hän koetti rohkaista itseään ettei näyttäisi vähintäkään hätäilevän
ja odotti aikaa milloin tulisi sopiva tila hänen sanoa jotain
puolustuksekseen, mutta ei aavistanutkaan, ennenkuin nimismies tuikasi
Simulaisen eteen ja tikasi:
— Miten ovat nuo voit tulleet tänne teidän aittaanne?
— Ne nämä toiset miehet pyysivät talteen ja otinhan minä ja enkä
kuolemakseni tiennyt että ne olisivat varastettuja voita, enkä
vieläkään usko että ne ovat varastettuja, vaikka nämä ilkiöt, lieneekö
heillä ollut ollenkaan niitä voita mitä he kaipaavat, ryhtyivät
ilkeydekseen näitä voita omistamaan. Vaan minä en anna kenellekään
noita voita ennenkun asia selviää. Minä olen rosvoille vihainen.
Tekin, herra nimismies, tiedätte että minä olen varkaille ja kaikille
ilkimyksille vihainen. Ja jos nämä voit todella olisivatkin niitten
jotka niitä nyt koettavat omistaa, niin olisivathan ne minun tallestani
siivommallakin saaneet voinsa, jonka tähden minä vaadin että nämä
kaikki tästä ilkityöstä vangitaan. Minä olen varkaille ja kaikille
pahantekijöille vihainen. Ne karvastelevat minua kun suola silmässä.
Nuo viimeiset sanansa sanoi Simulainen oikein jyrisevällä painolla ja
rupesi se tuntumaan nimismiehestäkin oikealta. Hän kääntyi sentähden
miehiin ja kysyi:
— Mitä te oikeastaan tahdotte? Tahdotteko te saada nuo voisaavinne nyt
pois?
— Voisaavit eivät liiku ennen kuin on tutkittu kenen ne ovat. Minä olen
varkaille ja roistoille vihainen, ärjäsi Simulainen kesken nimismiehen
puheen ja kantapäällään jyräytti lattiaan.
— Jos Simulainen ei anna meille voitamme niin vaadimme viisi ruplaa
leiviskästä, sanoi Tikkalainen jäykästi. Ja jos syystä tai toisesta
emme saisi sitä hintaa Simulaiselta, niin perimme sen teiltä, jos
tahdotte puolustaa voitten jättämistä Simulaisen huostaan. Me kumminkin
jo tässä hetkessä voimme saada todistetuksi että voit ovat meidän. Sitä
paitsi on meillä tässä neljä todistajaa, että nämä olivat aikeissa
näitä voita viedä Ärjänsaareen säilöön siksi aikaa kunnes näitä
heitetään hakemasta... sentähden me tahdomme että nämä kaikki kolme
vangitaan.
Ne kaksi Simulaisen toveria olivat kaiken aikaa ääneti Simulaisen
rinnalla ja nimismieskin luuli että ne odottavat kunnes heiltä
kysytään, mutta kun Tikkalaisen puheesta kuulivat että on neljä
todistajaa kaikkien heidän hankeittensa selville saamiseksi, niin
silmänräpäyksessä syöksähtivät poliisien ja miesten vartioimasta
oven aukosta ulos kuni lentävät haukat ja löivät nimismiehen lampun
sammuksiin mennessään. Tikkalainen sai toisen karkurin kiinni, mutta
ennen kuin muut kerkisivät apuun, viilsi tämä terävällä puukollaan
Tikkalaisen käteen että hänen kipeästi parkaisten, että puukotti,
puukotti, täytyi jättää mies irti. Tuulen vauhdilla lähti tämä, jotta
jytinä vaan kuului, pakenemaan pimeään yöhön, sinne mistä vähän enää
kuului edellisen askelten kopinaa ja aitain rusketta, joita yli
mennessään ruhtoi alas.
Tämä kepponen tuntui Simulan isännän mielestä paremmalta kuin mikään
muu maailmassa. Nythän oli selvä että hän oli puhunut jo alussa
aivan asian mukaan ja että nyt ei ole vaikea pysyttää asiaa niitten
karanneitten miesten niskaan. Jospa todistajat kuulivatkin puhetta
Ärjänsaareen menemisestä, niin nehän ovat voineet olla ne toiset miehet
jotka sellaista ovat puhuneet. Tällainen esitys oli nyt Simulaisen
povessa valmiina, nimismiehen sytytellessä lyhtyynsä uutta tulta ja
miesten kokoillessa sen särkyneitä osia kokoon.
Mutta nimismies ei sallinut enää Simulaisen puhua mitään, pyysi vaan
todistajain kertomaan mitä he tiesivät. Ja kun ne kertoivat kuulleensa
että isäntä oli tiennyt että voit olivat varastettuja ja oli ollut
osallinen niitten salaamisessa, niin nimismies käski poliisien panemaan
Simulaisen käsiin kahle-raudat sillä aikaa kun hän lyhdyn valossa
kirjoittaa passin Lieverin kaupungin linnaan.
Simulaisen ruskeat silmät paloivat kuni tuliset hiilet. Hän sylki aina
kuivaa vaahtisylkeä lattiaan ja hätiköi:
— Kuulkaa, nimismies, kun sanon, asia ei ole niin kuin nämä sanovat.
Minä olen varkaille vihainen. Kuulkaahan kun sanon, että tuota — —
— Mutta nimismies tulisesti Simulaiseen katsahtaen ärjäsi:
— Suu kiinni nyt! ja rupesi kirjoittamaan passia. Silloin poliisit
hyppäsivät Simulaiseen käsiksi ja huolimatta hänen uhkauksistaan,
kirouksistaan ja ähellyksestään väänsivät käsiraudat kalvosiin ja,
passin saatuaan, halki pimeän yön lähtivät köydestä taluttaen viemään
häntä kuni elukkaa kauppapaikkaan.
Niitten lähdettyä nimismies antoi miehille voit itselleen ja kutsui
heidät kotiinsa jossa valmistettaisiin poliisitutkinto-pöytäkirja.