Simulainen oli nyt käräjätalossa oikeuden tutkittavana ja Matti tiesi
että siitä tulee hänelle toimituspäivä, jonka tähden Matti oli nyt jo
varalta pukeutunut virkapukuunsa.
Koskaan ennen ei Mattia näkynyt käräjäpaikassa, vaikkapa hän
ilmestyikin toimeensa silloin kun häntä tarvittiin. Mutta nyt
Matti, ylpeän näköisellä ryhdillä ja kirkkaaksi puhdistettu lotikka
rinnallaan, kävellä roikkaili käräjätalon kartanolla vitsakimppu
kainalossa ja kädet selän takana. Väliin hän aina itsekseen punalti
päätään ja sanoi:
— Muut ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.
Tämän olivat kertoneet Simulaiselle, kun Simulainen oli oikeuden
tutkittua jätetty vanginvartijan huostaan siksi kun nimismies toimittaa
rangaistuksen suorittamisen. Simulainen kun tämän johdosta pelkäsi
Mattia liian ankaraksi hänelle, niin kutsui hän Matin puheilleen sinä
aamuna jolloin hänellä oli rangaistus suoritettavana ja hiljaa Matille
kauvan puheltuaan pisti hänen kouraansa paperikäärön ja kuiskasi:
— Ole nyt minun kanssani yhtä jalomielinen kuin Kytölän Sohviijankin.
Mutta Matti purki käärön ja nähtyään että siinä oli sadanruplan raha
kirkastuivat Matin silmät hieman. Hän pisti käärön taskuunsa ja hiljaa,
tuskin Simulaiselle kuuluvasti, sanoi:
— Tämä on vaan hinta Sohviijan lehmästä, ja sen sanottuaan kääntyi pois.
Simulainen nähtyään Matin kylmyyden tuli tavattoman levottomaksi.
Sanomaton tuska täytti koko hänen sielunsa, juuri kuin kaikki hänen
rikoksensa olisivat sinne tunkeutuneet. Hänen viimeinen lohdutuksensa
oli saada Matti rahoilla lumotuksi säästämään häntä, ettei olisi muuta
kärsittävää kuin ainoastaan häpeä, joka taas rikkaan talon isännäksi
päästyä ei paljon painaisi. Vaan kun sekin toivo näkyi pettävän
niin tuska sielussa tuli suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän koetti nyt
vanginvartijan kautta vaikuttaa Mattiin ja saada tätä ymmärtämään että
sadassa ruplassa on selkänahan hintaa kylliksi sekä että niin suurta
summaa ei leikillään kukaan anna. Mutta Matti vaan pysyi jäykkänä ja
ylpeästi sanoi:
— Ne on muut miehet jotka lakia lukevat, vaan minä olen se joka panen
sen käytäntöön ja tahdon syylliset rangaista oikeudella, sillä minä
olen lain loppu.
Pelko Matin kovuudesta murti Simulaisen jo edeltä ihan vapisemaan.
Eikä Simulainen tyhjää pelännytkään, sillä vaikka hänelle oli raippoja
tuomittu ainoastaan yhdeksäntoista paria varkauteen osallisuudesta,
niin kymmenennen parin lyötyä pyörtyi Simulainen aivan tiedottomaksi
että pää retkahti alas ja vaahti tuli suusta. Hänet täytyi laskea
alas ja viinaa suuhun valuttamalla saada virotelluksi tointumaan,
jolloin Simulainen höpisi kuin uneksija vanhoista varastuksistaan
karkulaisretkillään ja väliin aina melkein huudahti, että minun ei
olisi pitänyt Pietilälle antaa niitä murhatulta postiljoonilta saatuja,
hänen osakseen tulleita kahta tuhatta ruplaa... Ei, ei minun olisi
tarvinnut niitä antaa. Väliin koetteli hän selkäänsä ja kasvojaan
väännellen sanoi:
— Löi, vaan lyököön, syystä on sepälle palkka.
Tuokion perästä kun Simulainen oli vironnut täyteen tajuunsa ja vähän
virkistynyt, nostettiin hänet uudelleen paaluun. Tällöin nimismies
kuiskasi Matille, että ei saa niin kovasti lyödä.
Matti kuitenkin koputti vaan sormellaan rinnallaan riippuvaan lotikkaan
ja jäykästi sanoi:
— Ne muut lukevat lakia, vaan minä olen se joka panen sen käytäntöön,
ja löi kaikki parit yhtä kovasti, kuin Rahtulan Malakkaakin
ruoskiessaan.
Simulaisen päähän kuitenkin oli kihahtanut äsken annetut ryypyt,
jonka vuoksi hän ei uudestaan pyörtynyt ennenkuin viimeisen parin
lyötyä. Mutta silloin kesti kauvemmin virottelemista, eikä sittenkään
Simulainen kyennyt jaloilleen, vaan vaatteisiin käärittynä täytyi hänet
nostaa kuni kapalolapsen rekeen, jossa heikosti uihkavana sairaana
vedettiin kotiinsa. Enemmän kuin kuukauden makasi Simulainen, ennenkuin
nähtiin häntä jalkeilla.
Matti tunsi nyt saaneensa täydellisesti ihan omantunnon nimessä
Simulaiselle kostaa sen Sohviijan lehmän ja tuntui ikään kuin hän nyt
olisi kaiken elämänsä työn päättänyt. Mutta sitä hän ei tiennyt, minkä
tähden tämä itseensä ja elämänsä tehtävään tyytymys antoi niin paljon
ajattelemista, ettei öillä joutanut nukkumaankaan. Niiden kolmen:
Rahtulan Malakan, Kytölän Sohviijan ja Simulaisen ruoskimiset kiertivät
mielessä jälekkäin kuin matkamiehet. Mutta Simulaisen ruoskiminen ja
häneltä saatu sataruplanen vei aina siihen, että nyt kuitenkin Sohviija
ymmärtää kaikkien raja-aitain itsensä ja hänen välillään särkyneen.
Matti ajatteli uutta elämän suuntaa, miten hän vielä vanhoillaan
laittaa Kytölän kuntoon, miten hän siltä pesee silmät kun hän tulee
siihen isännäksi. Mutta ennen kaikkea mietti hän niitä sanoja ja
käytöstä millä hän pääsisi puheen alkuun Sohviijan kanssa ja olikin
hänellä nyt sanat valmiina suussa mennessä Kytölään.
Kytölään tultua oli Sohviija Matille tavattoman ystävällinen, että se
Mattia hämmästytti. Mutta sittenkin Matin sanat olivat kuni lukkojen
takana, ettei hän minkäänmoisilla ponnistuksilla saanut niitä esiin,
eikä kyennyt luomaan tilaisuutta missä olisi ne sopivassa muodossa
saanut ulos joten ne jäivät polttamaan poveen. Hän ajatteli uusia
sanoja, jotka sopisivat samallaisessa tilaisuudessa tuoda esiin kuin
eilen oli, ja meni taas toisena päivänä Kytölään, mutta nyt täytyi
hänen siellä olla vieläkin mykempänä kuin eilen, vaikka Sohviijan
iloinen ja hilpeä mieli oli kuni päiväpaiste häntä vastaan.
Matti tunsi nyt kymmeniä vuosia puhumatta oltuaan ja ajatellessaan vaan
ivallisia, kadottaneensa ei vähemmän kuin kaiken kykynsä tuomaan sanoma
esiin sydämensä pohjalta kohoavia todellisia tunteita ja sitä mikä oli
todellisesti oikeata, jota paitsi ei kukaan pääse toista lähestymään.
Tämä saattoi Matin mielen levottomaksi, jopa raskaaksikin, että hän
viikkokauteen ei nukkunut eikä ruokakaan maistunut. Kerjuuhalukin
tuntui ikäänkuin loppuneen, jonka tähden, kun ei tarvinnut ruokaa,
hän majaili nyt näinä päivinä Ritolassa, Kytölän lähimmässä talossa,
josta pitäin aina päivällä kävi Kytölässä tunnustelemassa tokko sanat
selviäisivät sujumaan. Mutta mitä useamman yön hän valvoi, sitä
paksummalta rupesi pää tuntumaan ja koko olento tuntui kuoleentuvan
kuni kesän kasvi syksyn lähetessä.
Eräänä iltapäivänä tunsi Matti päätään pyöryttävän ja vilustavan
koko ruumista ettei saanut lämmintään missään. Hän nousi Ritolassa
pirtin uunille, jossa vilu kyllä katosi, mutta ennen aamua muuttui se
polttavaksi kuumetaudiksi, eikä Matti kyennyt päätään nostamaan, vaikka
kuinka koetti, maahan painava tuskallinen heikkous tuntui vaan kaikissa
jäsenissä.
Ritolan pirtin uunilla oli Matti maannut kolme päivää tulematta syömään
taikka juomaan vaikka kuinka häntä tahdottiin. Ja kun ei valitusta eikä
pienintäkään voihkausta kuulunut, niin luultiin Matin niissä suruissaan
makaavan kun nimismies on aikonut hänet eroittaa virasta sentähden kun
Matti ei ollut Kytölän Sohviijaa ja Simulaista ruoskiessa totellut
häntä eikä käyttäytynyt hänen tahtonsa eikä asian mukaan. Mutta yhtenä
aamuna kutsui hän Ritolan isännän sinne uunille, näytti hälle kädessään
olevaa pientä lankakerää ja heikosti vapisten sanoi:
— Tänä päivänä kuolen. Veisittekö sitten tämän lankakerän Kytölän
Sohviijalle?
— Kyllä, kuului isännän vastaus ja hän katsoi terävästi Matin
kalmannäköisiksi muuttuneita kasvoja ja kuoppaan painuneita, sammuneita
silmiä, joista selvästi näkyi että Matti puhuu kuolemastaan aivan totta.
— Lupaatteko aivan varmaan? kuului Matin kysymys ja kädellään puristi
hän isännän kättä, jolla puristamisella tuntui Matti tahtovan ihan
valan kautta isäntää lupaamaan se tekemään.
Isäntä puristi nyt Matin kättä todistukseksi lupauksestaan ja
sydämmellisesti sanoi:
— Kun olen sen luvannut niin minä sen teen. Ole vain huoletta!
Nyt antoi Matti sen kerän isännälle. Sen annettua kyyneleet kihosivat
Matin silmäkuoppiin ja rinta hytkähteli tunteitten ponnistuksista,
joita kumminkin ei Matti nähtävästi yhdelläkään sanalla ilmaissut.
Isäntä ei Matin kyyneleistä ymmärtänyt, mistä syystä ne kohosivat,
mutta vaikuttivat ne kuitenkin häneen lämmittävästi ja hän pyysi saada
tehdä jotakin palvelusta Matille. Mutta Matti hylkäsi sen kääntämällä
päätään ja rukoilevasti sanoi:
— Antakaa sammua... onnettoman elämäni. Tämän sanottua Matin rinta
hytkähteli raskaasti monet kerrat, mutta siitä hiljalleen hortui kuni
uneen ja huokuminen raskeni kerta kerralta, kunnes viimein karskahti
rinta ja kahden ulospäin tunkevan, vatsan pohjasta lähtevän huokauksen
perästä partainen leuka hervahti varattomaksi ja vatsa lotkahti alas.
Kerän vieminen Kytölään tuntui isännän mielestä mitättömältä seikalta.
Tulihan hänelle jo kyllin ristiä Matin kuolemasta ja hänen hautaan
laittamisestaan. Vaan kuitenkin lupauksensa laiminlyömisen ajatus pani
hänet ihan vapisemaan, eikä tuntunut hän saavan muuten lepoa kuin
viemällä perille kerän.
Ritolan isäntä tuli nyt Kytölään ja kerrottuaan Matin kuoleman
lupauksen ja hänen viimeisiä sanojaan ja menettelyjään, kaivoi
taskustaan lankakerän, jonka hymyillen työnsi Sohviijalle, joka näkyi
pitkään ajattelevan Matin kuolemaa ja kirkas kyynel näkyi silmän
nurkassa, ja sanoi:
— Matti käski tämän kuolemansa jälkeen antaa sinulle, niin että tässä
se on.
Sohviijan kasvot sen nähtyä kirkastuivat ja samassa istahti hän
toiselle kerälle kerimään sen langan. Mutta kun lanka oli loppunut,
rupesi hän purkamaan sitä keränalaiseksi mykerryttyä kääröä ja huudahti:
— Herra ihme! Hyvä Jumala siunatkoon...! Kolmesataa ruplaako, vai
mitä?... No untako tämä on vai elämää?! Ja samassa kädet lavahtivat
alas.
Ritolan isäntäkin hämmästynein kasvoin siirtyi Sohviijan luokse,
katseli kutakin niitä kolmea rahaa ja sanoi:
— Sataruplaset nämä ovat jokainen... Eivät ne siitä muutu. Sataruplaset
nämä ovat.
— Sohviijan kädet lavahtivat helmaan vieläkin hermottomammiksi ja
kasvoja pitkin rupesi pyörien vierimään kirkkaat kyyneleet ja somalle
tuntuikin antaa niitten juosta omissa valloissaan. Mutta pitkän hetken
perästä Sohviija huokasi ja sanoi:
— Ei kukaan tiennyt missä oli hänen sydämensä.
Sen sanottuaan kokosi hän helmastaan sataruplaset, kääri ne neljäksi
taitetulle laskulle ja pani ne sitten pieneen kirstuunsa talteen.
Mutta ainiaaksi jäi Sohviijan sydämen syvimpään kysymys: Minunko
tähteni on Matti uhrannut kaiken sen mitä on uhrannut? Tämän kysymyksen
takana kaikuivat Matin kerralliset sanat: Unohda sinä, jos voit!