8 LUKU.

Simulainen oli nyt käräjätalossa oikeuden tutkittavana ja Matti tiesi

että siitä tulee hänelle toimituspäivä, jonka tähden Matti oli nyt jo

varalta pukeutunut virkapukuunsa.

Koskaan ennen ei Mattia näkynyt käräjäpaikassa, vaikkapa hän

ilmestyikin toimeensa silloin kun häntä tarvittiin. Mutta nyt

Matti, ylpeän näköisellä ryhdillä ja kirkkaaksi puhdistettu lotikka

rinnallaan, kävellä roikkaili käräjätalon kartanolla vitsakimppu

kainalossa ja kädet selän takana. Väliin hän aina itsekseen punalti

päätään ja sanoi:

— Muut ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.

Tämän olivat kertoneet Simulaiselle, kun Simulainen oli oikeuden

tutkittua jätetty vanginvartijan huostaan siksi kun nimismies toimittaa

rangaistuksen suorittamisen. Simulainen kun tämän johdosta pelkäsi

Mattia liian ankaraksi hänelle, niin kutsui hän Matin puheilleen sinä

aamuna jolloin hänellä oli rangaistus suoritettavana ja hiljaa Matille

kauvan puheltuaan pisti hänen kouraansa paperikäärön ja kuiskasi:

— Ole nyt minun kanssani yhtä jalomielinen kuin Kytölän Sohviijankin.

Mutta Matti purki käärön ja nähtyään että siinä oli sadanruplan raha

kirkastuivat Matin silmät hieman. Hän pisti käärön taskuunsa ja hiljaa,

tuskin Simulaiselle kuuluvasti, sanoi:

— Tämä on vaan hinta Sohviijan lehmästä, ja sen sanottuaan kääntyi pois.

Simulainen nähtyään Matin kylmyyden tuli tavattoman levottomaksi.

Sanomaton tuska täytti koko hänen sielunsa, juuri kuin kaikki hänen

rikoksensa olisivat sinne tunkeutuneet. Hänen viimeinen lohdutuksensa

oli saada Matti rahoilla lumotuksi säästämään häntä, ettei olisi muuta

kärsittävää kuin ainoastaan häpeä, joka taas rikkaan talon isännäksi

päästyä ei paljon painaisi. Vaan kun sekin toivo näkyi pettävän

niin tuska sielussa tuli suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän koetti nyt

vanginvartijan kautta vaikuttaa Mattiin ja saada tätä ymmärtämään että

sadassa ruplassa on selkänahan hintaa kylliksi sekä että niin suurta

summaa ei leikillään kukaan anna. Mutta Matti vaan pysyi jäykkänä ja

ylpeästi sanoi:

— Ne on muut miehet jotka lakia lukevat, vaan minä olen se joka panen

sen käytäntöön ja tahdon syylliset rangaista oikeudella, sillä minä

olen lain loppu.

Pelko Matin kovuudesta murti Simulaisen jo edeltä ihan vapisemaan.

Eikä Simulainen tyhjää pelännytkään, sillä vaikka hänelle oli raippoja

tuomittu ainoastaan yhdeksäntoista paria varkauteen osallisuudesta,

niin kymmenennen parin lyötyä pyörtyi Simulainen aivan tiedottomaksi

että pää retkahti alas ja vaahti tuli suusta. Hänet täytyi laskea

alas ja viinaa suuhun valuttamalla saada virotelluksi tointumaan,

jolloin Simulainen höpisi kuin uneksija vanhoista varastuksistaan

karkulaisretkillään ja väliin aina melkein huudahti, että minun ei

olisi pitänyt Pietilälle antaa niitä murhatulta postiljoonilta saatuja,

hänen osakseen tulleita kahta tuhatta ruplaa... Ei, ei minun olisi

tarvinnut niitä antaa. Väliin koetteli hän selkäänsä ja kasvojaan

väännellen sanoi:

— Löi, vaan lyököön, syystä on sepälle palkka.

Tuokion perästä kun Simulainen oli vironnut täyteen tajuunsa ja vähän

virkistynyt, nostettiin hänet uudelleen paaluun. Tällöin nimismies

kuiskasi Matille, että ei saa niin kovasti lyödä.

Matti kuitenkin koputti vaan sormellaan rinnallaan riippuvaan lotikkaan

ja jäykästi sanoi:

— Ne muut lukevat lakia, vaan minä olen se joka panen sen käytäntöön,

ja löi kaikki parit yhtä kovasti, kuin Rahtulan Malakkaakin

ruoskiessaan.

Simulaisen päähän kuitenkin oli kihahtanut äsken annetut ryypyt,

jonka vuoksi hän ei uudestaan pyörtynyt ennenkuin viimeisen parin

lyötyä. Mutta silloin kesti kauvemmin virottelemista, eikä sittenkään

Simulainen kyennyt jaloilleen, vaan vaatteisiin käärittynä täytyi hänet

nostaa kuni kapalolapsen rekeen, jossa heikosti uihkavana sairaana

vedettiin kotiinsa. Enemmän kuin kuukauden makasi Simulainen, ennenkuin

nähtiin häntä jalkeilla.

Matti tunsi nyt saaneensa täydellisesti ihan omantunnon nimessä

Simulaiselle kostaa sen Sohviijan lehmän ja tuntui ikään kuin hän nyt

olisi kaiken elämänsä työn päättänyt. Mutta sitä hän ei tiennyt, minkä

tähden tämä itseensä ja elämänsä tehtävään tyytymys antoi niin paljon

ajattelemista, ettei öillä joutanut nukkumaankaan. Niiden kolmen:

Rahtulan Malakan, Kytölän Sohviijan ja Simulaisen ruoskimiset kiertivät

mielessä jälekkäin kuin matkamiehet. Mutta Simulaisen ruoskiminen ja

häneltä saatu sataruplanen vei aina siihen, että nyt kuitenkin Sohviija

ymmärtää kaikkien raja-aitain itsensä ja hänen välillään särkyneen.

Matti ajatteli uutta elämän suuntaa, miten hän vielä vanhoillaan

laittaa Kytölän kuntoon, miten hän siltä pesee silmät kun hän tulee

siihen isännäksi. Mutta ennen kaikkea mietti hän niitä sanoja ja

käytöstä millä hän pääsisi puheen alkuun Sohviijan kanssa ja olikin

hänellä nyt sanat valmiina suussa mennessä Kytölään.

Kytölään tultua oli Sohviija Matille tavattoman ystävällinen, että se

Mattia hämmästytti. Mutta sittenkin Matin sanat olivat kuni lukkojen

takana, ettei hän minkäänmoisilla ponnistuksilla saanut niitä esiin,

eikä kyennyt luomaan tilaisuutta missä olisi ne sopivassa muodossa

saanut ulos joten ne jäivät polttamaan poveen. Hän ajatteli uusia

sanoja, jotka sopisivat samallaisessa tilaisuudessa tuoda esiin kuin

eilen oli, ja meni taas toisena päivänä Kytölään, mutta nyt täytyi

hänen siellä olla vieläkin mykempänä kuin eilen, vaikka Sohviijan

iloinen ja hilpeä mieli oli kuni päiväpaiste häntä vastaan.

Matti tunsi nyt kymmeniä vuosia puhumatta oltuaan ja ajatellessaan vaan

ivallisia, kadottaneensa ei vähemmän kuin kaiken kykynsä tuomaan sanoma

esiin sydämensä pohjalta kohoavia todellisia tunteita ja sitä mikä oli

todellisesti oikeata, jota paitsi ei kukaan pääse toista lähestymään.

Tämä saattoi Matin mielen levottomaksi, jopa raskaaksikin, että hän

viikkokauteen ei nukkunut eikä ruokakaan maistunut. Kerjuuhalukin

tuntui ikäänkuin loppuneen, jonka tähden, kun ei tarvinnut ruokaa,

hän majaili nyt näinä päivinä Ritolassa, Kytölän lähimmässä talossa,

josta pitäin aina päivällä kävi Kytölässä tunnustelemassa tokko sanat

selviäisivät sujumaan. Mutta mitä useamman yön hän valvoi, sitä

paksummalta rupesi pää tuntumaan ja koko olento tuntui kuoleentuvan

kuni kesän kasvi syksyn lähetessä.

Eräänä iltapäivänä tunsi Matti päätään pyöryttävän ja vilustavan

koko ruumista ettei saanut lämmintään missään. Hän nousi Ritolassa

pirtin uunille, jossa vilu kyllä katosi, mutta ennen aamua muuttui se

polttavaksi kuumetaudiksi, eikä Matti kyennyt päätään nostamaan, vaikka

kuinka koetti, maahan painava tuskallinen heikkous tuntui vaan kaikissa

jäsenissä.

Ritolan pirtin uunilla oli Matti maannut kolme päivää tulematta syömään

taikka juomaan vaikka kuinka häntä tahdottiin. Ja kun ei valitusta eikä

pienintäkään voihkausta kuulunut, niin luultiin Matin niissä suruissaan

makaavan kun nimismies on aikonut hänet eroittaa virasta sentähden kun

Matti ei ollut Kytölän Sohviijaa ja Simulaista ruoskiessa totellut

häntä eikä käyttäytynyt hänen tahtonsa eikä asian mukaan. Mutta yhtenä

aamuna kutsui hän Ritolan isännän sinne uunille, näytti hälle kädessään

olevaa pientä lankakerää ja heikosti vapisten sanoi:

— Tänä päivänä kuolen. Veisittekö sitten tämän lankakerän Kytölän

Sohviijalle?

— Kyllä, kuului isännän vastaus ja hän katsoi terävästi Matin

kalmannäköisiksi muuttuneita kasvoja ja kuoppaan painuneita, sammuneita

silmiä, joista selvästi näkyi että Matti puhuu kuolemastaan aivan totta.

— Lupaatteko aivan varmaan? kuului Matin kysymys ja kädellään puristi

hän isännän kättä, jolla puristamisella tuntui Matti tahtovan ihan

valan kautta isäntää lupaamaan se tekemään.

Isäntä puristi nyt Matin kättä todistukseksi lupauksestaan ja

sydämmellisesti sanoi:

— Kun olen sen luvannut niin minä sen teen. Ole vain huoletta!

Nyt antoi Matti sen kerän isännälle. Sen annettua kyyneleet kihosivat

Matin silmäkuoppiin ja rinta hytkähteli tunteitten ponnistuksista,

joita kumminkin ei Matti nähtävästi yhdelläkään sanalla ilmaissut.

Isäntä ei Matin kyyneleistä ymmärtänyt, mistä syystä ne kohosivat,

mutta vaikuttivat ne kuitenkin häneen lämmittävästi ja hän pyysi saada

tehdä jotakin palvelusta Matille. Mutta Matti hylkäsi sen kääntämällä

päätään ja rukoilevasti sanoi:

— Antakaa sammua... onnettoman elämäni. Tämän sanottua Matin rinta

hytkähteli raskaasti monet kerrat, mutta siitä hiljalleen hortui kuni

uneen ja huokuminen raskeni kerta kerralta, kunnes viimein karskahti

rinta ja kahden ulospäin tunkevan, vatsan pohjasta lähtevän huokauksen

perästä partainen leuka hervahti varattomaksi ja vatsa lotkahti alas.

Kerän vieminen Kytölään tuntui isännän mielestä mitättömältä seikalta.

Tulihan hänelle jo kyllin ristiä Matin kuolemasta ja hänen hautaan

laittamisestaan. Vaan kuitenkin lupauksensa laiminlyömisen ajatus pani

hänet ihan vapisemaan, eikä tuntunut hän saavan muuten lepoa kuin

viemällä perille kerän.

Ritolan isäntä tuli nyt Kytölään ja kerrottuaan Matin kuoleman

lupauksen ja hänen viimeisiä sanojaan ja menettelyjään, kaivoi

taskustaan lankakerän, jonka hymyillen työnsi Sohviijalle, joka näkyi

pitkään ajattelevan Matin kuolemaa ja kirkas kyynel näkyi silmän

nurkassa, ja sanoi:

— Matti käski tämän kuolemansa jälkeen antaa sinulle, niin että tässä

se on.

Sohviijan kasvot sen nähtyä kirkastuivat ja samassa istahti hän

toiselle kerälle kerimään sen langan. Mutta kun lanka oli loppunut,

rupesi hän purkamaan sitä keränalaiseksi mykerryttyä kääröä ja huudahti:

— Herra ihme! Hyvä Jumala siunatkoon...! Kolmesataa ruplaako, vai

mitä?... No untako tämä on vai elämää?! Ja samassa kädet lavahtivat

alas.

Ritolan isäntäkin hämmästynein kasvoin siirtyi Sohviijan luokse,

katseli kutakin niitä kolmea rahaa ja sanoi:

— Sataruplaset nämä ovat jokainen... Eivät ne siitä muutu. Sataruplaset

nämä ovat.

— Sohviijan kädet lavahtivat helmaan vieläkin hermottomammiksi ja

kasvoja pitkin rupesi pyörien vierimään kirkkaat kyyneleet ja somalle

tuntuikin antaa niitten juosta omissa valloissaan. Mutta pitkän hetken

perästä Sohviija huokasi ja sanoi:

— Ei kukaan tiennyt missä oli hänen sydämensä.

Sen sanottuaan kokosi hän helmastaan sataruplaset, kääri ne neljäksi

taitetulle laskulle ja pani ne sitten pieneen kirstuunsa talteen.

Mutta ainiaaksi jäi Sohviijan sydämen syvimpään kysymys: Minunko

tähteni on Matti uhrannut kaiken sen mitä on uhrannut? Tämän kysymyksen

takana kaikuivat Matin kerralliset sanat: Unohda sinä, jos voit!

Vitsa-Matti · 第 11 / 11 题