Kun nyt oikeuden pöytäkirjoihin oli saatu merkityksi että Sohviija
tyytyy päätökseen eikä aijo valittaa sen yli hovioikeuteen, niin
jäi nimismiehen toimeksi saattaa päätös täytäntöön. Sohviijaa ei
enää vietykään Lieverin kaupungin vankilaan, vaan sai hän jäädä
vanginkuljettajan huostaan siksi kunnes nimismies toimittaa hänet
kerrassaan irti.
Nimismies kutsui nyt Matin puheilleen. Matti tuli kuten ennenkin,
mutta ylpeämmän näköisenä kuin ennen, eikä ollut virkapukunsa päällään
kuten ennen. Sentähden nimismies tekeytyi iloiselle tuulelle ja Mattia
tervehtiessään jo huudahtaen sanoi:
— No, nythän meillä on taas yhteinen toimi suoritettavana. Se Kytölän
leski tuomittiin saamaan ei vähemmän kuin kolmekymmentäkaksi paria
raippoja.
— Tuomitkaa vaan, mutta, minä en lyö syytöntä, sanoi Matti ja keikautti
päätään vielä merkiksi että hän ei ole tyytyväinen siihen päätökseen.
— No — mutta se kun on tuomittu niin meidän täytyy —
— Tuomitkoot, mitä tuomitsevat, mutta minä en lyö syytöntä, kuului
Matin suusta yhä jäykempi sana, jonka sanottuaan Matti nipisti paksut
huulensakin visumpaan kiinni, siten näyttääkseen että ei tule enempää.
— Se on juuri se että Sohviija on tuomittu ja tuomio täytyy meidän
virkamme puolesta panna täytäntöön; me olemme virkamiehiä, eikö niin
Matti?
— Ne ovat muut, jotka lukevat lakia ja tuomitsevat, vaan se olen minä,
joka lain panen täytäntöön. Minä olen lain loppu ja sentähden minä
korkeimpana lain haltijana en lyö syytöntä.
Matin viimeisissä sanoissa nimismies kuuli niin jyrisevän painon että
hän tunsi olevan mahdotonta suorilla sanoilla saada Mattia taipumaan.
Hän jäi sentähden miettimään hetkeksi.
Nimismies tiesi että paikkakunnalla tuskin löytyisi miestä joka
rupeaisi Sohviijaa ruoskimaan, paitsi jotakin Simulaisen käskyläistä.
Mutta kun Simulaisen käskyläisten käsiin ei nimismies tahtonut
Sohviijaa panna niin kävi hän yhä Mattia taivuttelemaan.
— Mutta nyt, alkoi nimismies, on se ikävintä kun Matti on ollut
kymmenen vuotta tässä virassa ja toimittanut tehtävänsä niin hyvin
ettei kukaan paremmin, sen tietää Keisarikin, eikä Matti ole tästä
saanut mitään palkintoa. Niinpä onkin viimeisten tietojen mukaan
Keisari Matille, korkeimmalle lain haltijalle, päättänyt annettavaksi
kymmenen vuoden kiitettävästä palveluksesta kunniamerkin, ihan
ensimäisen luokan kunniamerkin, joka on aina kaulassa kannettava.
Arvaan että se on jo tulossa ja saapuu minulle huomenaamuna tulevassa
postissa sinulle annettavaksi. Vaan nyt jos tässä viime tingassa
Matti ei taipuisi toimittamaan virkatehtäväänsä niin minä en voisi,
enkä saisikaan, antaa sitä Matille. Tämä olisi minustakin sangen
ikävä, jos nyt Matin täytyisi jäädä ilman sitä, kun kymmenen vuoden
palvelemisellaan on sen hyvin ansainnut.
— Oli mitä oli vaan minä en lyö syytöntä, sanoi Matti yhä jyrkemmällä
tavalla ja päällään nyökytti jokaisen sanansa mukaan.
Nimismies oli kauvan ääneti, mutta viimein sanoi hän hyvin
ystävällisesti:
— No — mutta tulehan huomisaamuna tänne puettuna virkapukuusi, niin
voimme kiinnittää sen postissa tulevan, juuri itsensä Keisarin antaman
ensimäisen luokan kunniamerkin Matin kaulaan. Olen varma että Matti
tulee mieltymään siihen ja alottaa toisen kymmenen-vuoden palveluksen
yhtä suurella uskollisuudella kun tämän edellisenkin, ja uskonpa että
Matti saa silloin ritarimerkin, jommoista eivät saa muut kuin kaikkein
korkeimmat, kaiken ikänsä keisarin henkivartiaväessä palvelleet
kenraalit.
Matti seisoi nyt kauvan ääneti, puoleksi kiinni puristetuin silmin
katsoen kuvikkaaseen akkunan uutimeen ja partaisista kasvoista näkyi
että ajatukset hapuilivat sitä tai tätä. Viimein hän kuitenkin sanaa
puhumatta lähti ulos ja sille tielle katosi.
Nimismies uskoi kumminkin Matin huomisaamuna tulevan ja niinpä hän
Matin lähdettyä meni sepän pajaan, jossa sepän kanssa yhdessä keksien
valmistivat paksusta kuparipellistä noin korttelia yli laajan, pyöreän,
kirkkaaksi ja sileäksi tahkotun lotikan, johon lyötiin monenmoisia
merkkiä ja laitettiin kirkkaaksi hiotusta kuparilangasta tehtyihin,
suurisilmukkaisiin vitjoihin. Näillä oli lotikka sidottava kaulaan niin
että se tulisi riippumaan rinnalla.
Koko viime yötienoon oli Matti miettinyt miten pääsisi kiertymään,
virkaansa menettämättä, ettei tarvitseisi ruveta Sohviijaa ruoskimaan,
mutta asia ei kuitenkaan selvinnyt sen selvemmäksi.
Vaan huomenaamuna tuli Matti nimismiehen asuntoon täydessä
virkapuvussaan, puhdaskasvoisena ja vitsakimppu kädessään, kuten
ennenkin asiaan lähtiessä.
Nimismies, nähdessään Matin, ihastuneena huudahti:
— No nyt! Johan se Matti taas on entinen Matti. Mutta katsokaas
minkälainen kuitenkin tuli postissa kuten ennustin. Katsoppas tätä!
Tämänlaista ei ole kuin kolmella miehellä tässä valtakunnassa ja tämän
saat nyt ihan paikalla kaulaasi, jos lupaudut lähtemään Sohviijan
ruoskimiseen, ilman et tulisi sitä saamaan koskaan.
Matin koko ruumis hytkähti nähdessään sen lotikan ja suu sievässä
mytyssä katseli hän lotikkaa ja ajatteli miten tuo sentään on sopiva
uudeksi hupsunmerkiksi, se voi kerjätessä tuottaa suuriakin. Samalla
mietti hän että jos hän ei hiljankaan taipuisi Sohviijan ruoskimiseen,
johon ne sitten saisivat ehkä jonkun Simulaisen kätyrin, niin lopulta
Sohviija joutuisi suden suusta karhun kitaan. Nyt Matti punalti päätään
ja sanoi:
— No, kun saanen tehdä sen ruoskimisen niinkuin minä tahdon ja saanen
tämän jo sinne lähtiessäni kaulaani, niin samapa tuo lienee.
— Mitenkäs muuten! huudahti nimismies. Enhän koskaan ole Mattia
neuvonut virkansa työssä ja ainahan Matti on tehnyt työnsä ihan
juuri niinkuin tehdä on pitänyt. Kuinkas minä nytkään tulisin ja
tahtoisinkaan tulla neuvomaan... No nyt se pannaan kaulaan... Kas
tässä... No, nyt se on Matti juuri sellaisessa hankkeessa kuin olen
toivonut kerran näkeväni — oi ihme... Tuleppas tänne ison kuvastimen
ääreen katsomaan kuvaasi, miten erinomaista on nähdä virkanutun päällä
tuommoiset kultaketjut ja entäs tää kultainen kelles? Siinä ei ole
kultaa säästetty. Koitappas itsekin. Ja tuo merkkien paljous, mitä he
sitten lienevätkin, niitä ei ymmärrä meikäläiset, mutta kyllä niillä
on merkityksensä siellä heidän kirjoissaan, niissä keisarin omissa
kirjoissa.
Matti kun tunsi että nimismies pitää häntä kerrassaan niin hupsuna
ettei hän ymmärrä sitä lotikkaa, mikä se on, niin varsin heittäytyi
näyttämään että hän todella onkin niin hupsu. Hän katseli itseään
nimismiehen suuren kuvastimen edessä, josta näki koko kuvansa, suki
siinä partaansa, laitteli sitä ja hymyillen aina näpissään nosti sitä
kaulassaan riippuvaa vaskilotikkaa ja hymähti:
— Niin se on että muut miehet ne lukevat lakia vaan minä sen panen
käytäntöön.
Väliin aina Matti kävellä roikkaili nimismiehen salin lattialla ja
sormellaan hiljalleen koputti siihen lotikkaan ja silloin tällöin aina
hymähti:
— Ne ovat muut miehet ne jotka lukevat lakia, vaan minä olen se mies
joka panen sen käytäntöön...
Rangaistuspaikalle tultuaan luuli Matti saavansa niillä tamineillaan
ihmetyttää suurta kansan joukkoa, mutta siellä ei kuitenkaan ollut
muita asiaan kuulumattomia kuin Simulan rengit Mikko ja Salomo, jotka
isännältään saivat luvan mennä sinne katsomaan, kun hyvästi todistivat.
Matti ei siitä kumminkaan välittänyt, oliko paljon tahi vähän
näkijöitä, virallisesti takakeikkana vaan käveli vitsakimppu kainalossa
sen hirsipuun vaiheella, jonka juuressa Sohviija rautapanta kaulassa
vaaleana seisoi ja väliin korotti sameat silmänsä korkeuteen ja huulet
liikkuivat...
Nyt oli kuitenkin Sohviijan rautakaulassa seisomistunti loppuun
kulunut. Silloin sidottiin nuorat Sohviijan kalvosiin, riistettiin
vaatteet että paljas selkä tuli näkyviin ja samassa kiskastiin nuorilla
ylös maasta. Silloin Sohviijan suusta kuului sydäntä vihlaiseva
parahdus:
— Herra, taivaan Jumala, ota jo henkeni! Rakas Jeesus, ota henkeni,
ja Sohviija painoi päänsä olkapäähänsä, toivossa saada nukkua
ijankaikkisuusuneen ennenkuin saa tuntea yhtään piiskan huimausta.
Matti seisoi nyt levällä-jaloin paikallaan ja vitsapari kourassaan
odotti nimismiehen määräystä sekä oli valmis sitä tottelemaan.
Matti hujautti nyt kädellään vihaisemmin kuin tavallisesti, mutta
vitsat putosivatkin Matin kädestä maahan, eikä yksikään niistä koskenut
Sohviijaan.
Silloin nimismies punalti päätään ja huudahti:
— Noo — Matti! Ei sillä lailla!
Matti oikasi itsensä ryhdikkäämmäksi kuin koskaan ennen eläessään,
siirtyi sitten nimismiehen eteen ja sormellaan koputtaen siihen
kaulassaan riippuvaan vaskilotikkaan sanoi:
— Minua ei saa opettaa! Minä olen se joka panen lain käytäntöön enkä
lyö syytöntä.
— Pitää edes vähän lyödä, kuului nimismiehen pyytelevä sana ja kun
laissa määrätty väliaika oli loppuun kulunut, niin pitemmittä puheitta
täytyi määrätä toinen isku, mutta Matti teki sen samalla tavalla.
Nimismies äsähti kiivaammin että ei sillä lailla. Mutta Matti poikasi
suurella jalallaan multaiseen tantereeseen, että kauvas ympärille
pölähti kuiva poro ja yhä kiivaammin sormellaan koputtaen siihen
vaskilotikkaan äsähti:
— Se olen minä joka lain panen käytäntöön enkä lyö syytöntä!
Nimismiehen kasvoissa näkyi tuskainen ilme. Hän näki että Matista ei
lähde enempää ja kun paikalla ei ollut miestä jonka siinä minuutissa
olisi voinut saada Matin sijassa toimittamaan työn ja kun ei saanut
rangaistavaa viivyttää puussa kauvemmin kuin laissa oli määrätty eikä
laskea, jos se ei toimettomaksi ja kuolemankieliin pyörtyisi, niin
täytyi taas määrätä uusi isku, vaan Matti teki samalla tavalla.
Nimismies näki nyt parhaaksi antaa Matin tehdä, miten tahtoi ja somalle
se hänestä salaisesti tuntui, kun Matti oli miettinyt sellaisen
kepposen — jos ei vaan olisi näkemässä ollut noita Simulaisen renkiä.
Mutta näkiväthän ne että hän teki voitavansa ja että koko juoni on
Matin syy. Hän antoi siis piiskuun mennä niinkuin Matti tahtoi, joten
Sohviijan selkään ei yksikään vitsa hipaissut.
Sohviija ei ollut ikänään tuntenut niin ihmeellistä Jumalan varjelusta
kun nyt riippuessaan siinä rangaistuspaalussa. Tuntui se aivan kuin
Danielin jalopeurain luolassa olemiselta ja siitä laskettua varsin
kuulijoihinkin muistuttaakseen huudahti:
— Suuri Jumala, ole kiitetty ihmeellisestä varjeluksestasi!
Hän pani sitten kätensä ristiin ja kirkon tornin huipussa seisovaan
ristiin katsoi kauvan ja huulet liikkuivat. Nimismieskään ei tahtonut
tätä häiritä, tuntuipa somalta että Sohviija Simulan renkien kuullen
niin julkisesti kiitti Jumalaa, eikä näkynyt koston värettäkään hänen
kasvoissaan eikä missään liikkeissä.
Viimein kuitenkin nimismies tarttui Sohviijan käsirautoihin, otti
taskustaan avaimen, jolla pyöritti mutterit auki niin paljon että
Sohviijan käsiterät sopivat solahtamaan pois, jolloin nimismies
ystävällisellä tavalla sanoi:
— Kiirehtikää nyt lastenne luokse ja unohtakaa kaikki.
Tämän kuultua puhkesi Sohviijan sydämen syvimmästä niin valtava ilon
puuska kyynelten kanssa että Sohviija ihan ääneensä parahti, jokainen
jäsen rupesi vapisemaan ja kyyneleet juoksivat ihan roitonaan ja tuntui
kun unennäköä olisi koko elämä.
Kohta syttyi Sohviijan ilo oikein raivoiseksi ja tarttuen syliksi
nimismieheen huusi hän:
— Mitä tekisin teille tästä? Antakaa kun suutelen käsiänne, no antakaa,
elkää kieltäkö.
Nimismies riisti kätensä Sohviijalta irti ja taas muistutti:
— Kiirehtikää lastenne luokse. Niillä on ikävä. Totelkaa minua ja
hyvästi nyt!
Sohviijan herkästä olennosta menivät nimismiehen sanat "totelkaa minua"
niin läpi että hän ihan lentämällä siirtyi nimismiehen luota ja lähti
pitkillä askelilla astua huuhtomaan kotiinsa päin, mutta seisahtui
kohta ja näkyi jotain muistelevan. Kun ei kumminkaan Sohviija tajunnut
mikä se oli mielessä, niin lähti taas astua humuuttamaan. Mutta
astuttuaan parikymmentä askelta, seisahtui hän taas ja oikein päänsä
alas painaen muisteli ja tavoitteli mitä se oli. Ei hän sittenkään sitä
tajunnut. Mieli meni yhtenä myllynä Jumalan ihmeellisestä varjeluksesta
rangaistuspuussa ja nimismiehen sanoista "kiirehtikää lastenne luokse
ja totelkaa minua" ja siitä että sydän kuohutti uusia ilon kyyneliä
esiin.
Nyt lähti Sohviija taas kotiaan kohti ja tunsi jalkansa keveämmiksi
kuin ikänään ennen. Tunsipa paikoin ikäänkuin ilmassa menevänsä, ettei
pitkiin aikoihin jalat koskisikaan maahan. Ja vaikka matkalla muisti
että hän ei niissä töpperyksissään muistanut hyvästelläkään kaikkia
ketä olisi pitänyt, eipä edes vastata nimismiehen sanaan "hyvästi
nyt", niin ei hän nyt joutanut enää palaamaan eikä seisottelemaan,
eipä edes sitomaan irtaalleen liestyvää suurta pellavan kellahtavaa
hiuspalmikkoaan, hartonapäin vaan päähuivi kourassaan juoksujalassa
mennä hynttyytti kotiaan kohti vievää, mäntyjen suojaamaa kankaan tietä
ja myötäänsä hoki:
− Kiitos Jumalan! Kiitos Jumalan!