Matti vartoi läheisissä taloissa tänä päivänä ja piti korvansa ja
silmänsä auki näkemään ja kuulemaan mitä Sohviijalle tapahtuu. Ja kun
kuuli että Sohviija oli vankina viety Lieverin kaupunkiin niin kiirehti
hän heti Kytölään katsomaan ja hyvittämään lapsia.
Matti kun oli sanonut että äiti ei tule ennenkuin kolmen viikon
perästä, niin parahtivat lapset kohtikurkkuaan itkemään, paitsi pieni
Matti, nähdessään toisten hädän, vaistomaisesti kierti kätensä Matin
kaulaan. Ja kun ei muuta osannut sanoa, niin sanoi:
— Milloinka ne ovat ne kolme viikkoa, jolloin äiti tulee leipomaan
meille rieskaa?
— Eikö teillä ole leipää? kysyi Matti kääntyen vanhempiin lapsiin.
— On kolme leipää, vaan niistä jauhoista, mitkä tuolla vakassa ovat,
aikoi äiti tänä päivänä tehdä pyhäksi rieskaa, kuului lasten suusta
surullinen sana.
Samassa näki Matti kun Simulainen talutti Kyyttöä navettakartanon
taitse vievää kujaa kotiinsa päin. Oli löytänyt sen rantahaasta, johon
Sohviija oli sen vienyt päiväksi. Tämän nähtyään Matti siirti selkänsä
akkunan kohtaan etteivät lapset huomaisi Kyytön menoa.
Mattikin tuli tästä näystä puhumattomaksi. Olisi saattanut melkein
itkeä yhdessä lasten kanssa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Matti:
— Elkää kuitenkaan ikävöikö äitiä! kyllä Jumala teistä huolen pitää.
Jumala antaa teille kaikkea mitä vaan tarvitsette.
— Antaako Jumala leipääkin? kuului pienen Matin kysymys, ja itse
ajattelemattaan puristi hän vieläkin lujemmin Mattia kaulasta.
— Antaa. Jumala voi antaa mitä ikinä vaan tarvitsette, kuului Matin
sydämellinen vastaus ja lämpimämmin kuin koskaan ennen silitteli hän
pienen Matin pellavatukkaista päätä.
Vielä useita kertoja pyydettyään lapsia jättämään itkunsa, lähti Matti
Kytölästä ja meni hänkin Lieverin kaupunkiin kuulemaan mihin Sohviija
joutui ja kuultuaan että Sohviija oli joutunut vankeuteen niin kauvaksi
kuin oikeus tutkii asian, meni Matti erääseen ruokakauppaan ostaen
siitä taakan leipiä ja kaksi leiviskää voita. Näitten kanssa palasi hän
elokuun pimeänä yösydämenä Kytölään, jossa lapset kyllikseen itkettyään
olivat nukkuneet sikeimmilleen. Matti ei mennyt Kytölässä pirttiin,
peläten että lapset voisivat häntä säikähtää, kun hän ei milloinkaan
ollut yöllä Kytölässä käynyt. Sitä paitsi tuntui Matista muuten somalta
olla hieman kujeellinen. Sen vuoksi hän ulkoapäin aukaisi pirtin
karsinaseinässä olevan juoksulaudalla tukittavan akkunan ja pujotti
siitä akkunasta sisään paksun leivän, jonka päälle asetti ison tökäleen
voita, laski sen akkunan alla olevalle penkille ja veti juoksulaudan
akkunan suulle kuten oli ollutkin.
Huomenna tuli Matti käymään Kytölässä ja tervehdittyään lapsia otti
taas pienen Matin polvelleen ja kysyi:
— Onko Jumala teille lähettänyt mitään syömistä?
— On. Ette usko, Matti, kun tänä aamuna herättyämme näimme että
penkillä, tässä juuri, oli suuri leipä ja sen päällä aikanen vänkäle
voita, kiirehtivät lapset sanomaan ihastuksissaan ja näyttivät kokonaan
unohtaneen surunsa.
— Johan minä sanoin eilen että kyllä Jumala teistä huolen pitää siksi
kunnes äiti tulee.
— Mistä sillä Jumalalla on voita? Onko sillä lehmiä? kysyi pieni Matti
sormea suussaan pyöritellen ja silmät pyörivät epätietoisina.
— No mitenkäs muuten. On kai sillä lehmiä. Aivanhan se voi oli
samallaista kuin sekin jota äiti Kyytön maidosta kirnusi, keskeytti
Siiri, pientä Mattia vanhempi tyttö.
— On sillä Jumalalla lehmiä, mukautti Matti kun kuuli vanhempain lasten
käsittävän sen seikan siihen tapaan. Jumalanhan ne ovat kaikki lehmät.
Hän antaa niitten vaan olla ihmisillä lainassa.
— Onko se Kyyttökin Jumalan lehmä'? keskeytti pieni Matti.
— On. On se Kyyttökin.
— Onko se Jumala vienyt sen pois, kun se eilen oli kadonnut meidän
ranta-aituuksesta?
— Kyytön on vienyt ranta-aituuksesta paha ihminen, vaan senpä tähden
Jumala teille lähettääkin leipää ja voita.
— Lähettääkö Jumala tulevana yönäkin leivän ja voita?
— Kyllä, jos vaan iltasella nukkumaan ruvetessa rukoilette Jumalaa ja
olette tyytyväiset ja iloiset ettekä ikävöi äitiä.
— Miten me rukoilisimme Jumalaa että se kuulisi?
— Ruvetkaa iltasella nukkumaan ruvetessanne vuoteenne viereen
polvillenne, pankaa kätenne ristiin ja lukekaa Isämeitä ja
Herransiunaus! Osaatteko te ne ulkoa?
— Osaamme. Äiti on meille kaikille ne opettanut, mutta miten se Jumala
sen kuulisi?
— Jumala kun asuu korkealla taivaassa niin se sieltä näkee ja kuulee
kaikkien puutokset.
— Sielläkö sillä on lehmätkin korkealla taivaassa?
- Ei. Johan minä sanoin että Jumala antaa ihmisten pitää niitä lainassa
täällä missä ihmiset asuvatkin.
Nyt huomasi pieni Matti tulleensa kyselemisessään entisille jälilleen,
joten jäi sormeaan suussaan pyöritellen miettimään mitä hän vielä
kyselisi.
Matti, kun näki että kaikki lapset melkein uskoivat samaa mitä pieni
Mattikin, laski pienen Matin pois polveltaan ja lähti ulos, jolta
tieltään hän sanan puhumatta meni kylään.
Leipäsäkkinsä ja voiämpärinsä kätki Matti erääseen niittylatoon,
josta hän samalla tavalla kävi joka yö Kytölän lapsille toimittamassa
annoksensa.
Kylälle lensi huhu että on joku ihminen, joka sillä tavalla on ruvennut
Kytölän lapsia elättämään. Se herätti talojen emännissä erityistä
lämpimyyttä Kytölän lapsiin ja toivat nekin puolestaan mikä mitäkin,
mikä piimää, mikä maitoa, mikä valmisti keittoakin, sillä leipää
ja voita eivät lapset tarvinneet, sen ihmeellisen antajan tuomiset
riittivät siinä suhteessa yllin kyllin.
Matti kuuli salavihkaa että hän sillä teollaan oli saanut kylän emännät
tavallista enemmän kiintymään Kytölän lapsiin. Hän ei siis käynyt
Kytölässä kolmeen viikkoon, välttääkseen kaikkia luuloja. Ja somalle
se Matista tuntui kun ei kukaan voinut arvata että se oli hän, joka
yöllä aina kävi toimittamassa Kytölän pirttiin voita ja leipää. Ja
vaikka Matti nyt nähtiinkin kerjäilevän kotikylällään kauvemmin kuin
koskaan ennen, niin, kun Matti ei koskaan kerjännyt matkaansa leipää
eikä voita, oli mahdotonta uskoakin että se Kytölän lasten ruokkija oli
Matti. Kaikki luulivat vaan Matin vartovan Sohviijaa tuomittavaksi,
päästäkseen ansaitsemaan sen kymmenen ruplaa, ja sen odottamisen takia
viipyvän kylällä.
Kun Matti oli niistä asioista umpimielinen eikä kenellenkään puhunut
sanaakaan, niin monet pelkäsivät Matin Sohviijalle kostavan pahana
päivänä sen, kun Matti oli aikanaan saanut Sohviijalta rukkaset.
Koettivat sen vuoksi aina Matin kuullen puhua Sohviijasta säälien,
saadakseen siten vaikutetuksi Mattiin Sohviijan syyttömyyden tunnetta.
Mutta Matti ei sitä ollut kuulevinaan, tapansa mukaan vaan joka
talossa joka päivä mitteli mukanaan kulettamiaan raippavitsoja, että
olivatko ne niin pitkät kuin niitten lain mukaan piti olla vai olivatko
kuivaneet lyhemmiksi, tai oliko ehkä joku ylimielinen Matin nukkuessa
leikannut ne lyhemmiksi kuten usein sattui, jolloin Matin aina täytyi
lyhyen sijaan laittaa uusi vitsa. Sattuipa usein että vaikka Matti
sitä vitsakimppuaan nukkuessaan säilytteli vieressään ja vaatteeseen
käärittynä, niin huomasi hän herättyään että vitsat olivat kääreen
kanssa leikatut lyhemmiksi. Silloin Matilla oli kiire työ saada ne
laitetuksi uudestaan. Matti lähetteli jyrkkiä katseita niihin joiden
työksi luuli vitsainsa leikkelemisen, mutta ei hän koskaan puhunut
heille sanaakaan, haki vaan metsästä uudet vitsat, laittoi ne kuntoon
ja oli taas levollinen kuten ennenkin...
Välikäräjät oli Sohviijan asian takia määrätty täksi päiväksi ja
oli Sohviija jo tuotu käräjätaloon. Mitään tajuamattoman näköisenä
istui Sohviija käräjätalon pirtin penkillä ja itkusta hämärtyneillä,
kuoppaan painuneilla silmillään katseli helmassaan oleviin käsiinsä,
jotka vankilan karkean sarkanutun väljistä hihoista pujottivat esiin,
eikä huomannut monia säälien katselevia tuttaviaan pirtin molemmilla
puolilla. Koko olento tuntui olevan ihan kuin turta puu. Ei tuntenut
siinä häpeää siitä että oli vankina, ei arkuutta tuomion pelosta.
Ainoa mikä hieman häämötti mielessä oli se ettei toivonut enää
koskaan näkevänsä lapsiaan, vaikkapa noina kolmena viikkona linnassa
ollessaan juuri lastensa tähden oli itkenyt itsensä niin kuivaksi ettei
kyyneltäkään enää tullut esiin.
Syyskuun pilvinen päivä oli kuitenkin kulunut siksi että oikeus oli
jo käräjähuoneessa sijoittunut istumaan. Vanginkulettajan johtamana
astui nyt sisään Sohviija joka seisahtui uunin viereen, nojaten itsensä
kylmältä tuntuvaan uunin rintaan ja polvensa tunsi hän vapisevan.
Harmaahapsinen tuomari, paksuna ja jäykkänä kuni patapölkky,
istui keskellä huonetta seisovan ja kaikenmoisilla kirjoilla ja
paperiluntilla täytetyn pöydän takana, jonka päässä nuori kirjuri
kirjoittaa ratuutti ja väliin aina puhua muritti muutamia sanoja,
joista Sohviija ei tajunnut, loitsuako se oli vai laulua. Mutta nyt
korjasi tuomari kultasankaiset silmälasit paksun-töliskölle nenälleen,
oikasi paksun olentonsa pystymmäksi tavallista ja katsahti huoneen
kaikille suunnille oliko kaikki niinkuin olla piti. Vanki seisoi
uunin vierellä, jonka takana oven puolella seisoivat poliisi ja
vanginkulettaja. Vähän syrjässä taas seisoi nimismies yleisen syyttäjän
sijalla. Toisaalla seisoi Simulaisen kanssa rinnakkain tuomarin
varsinainen apulainen, pitkä kannekirja ja lehmän ruokkokirja sekä
valtakirja käsissään, valmiina Simulaisen puolesta tekemään kannetta.
Kun lautakuntakin istui paikallaan vastapäätä asiallisia, niin tuomari
mitään puhumatta viittasi apulaisensa antamaan paperinsa hänelle.
Tuomarilla oli kauvan palvelleeseen apulaiseensa erinomainen luottamus,
kun tämä koko viitenätoista vuotena, jonka ajan hän oli apulaisen
kanssa ollut yksissä, ei ollut kertaakaan ollut väärältä puolen asiaa
ajamassa. Niinpä tunsi hän nytkin lämpimän löyhäyksen povessaan niitä
kirjoja käsiinsä ottaessaan ja puhtaudesta kimaltelevain silmälasiensa
läpi vilkasi hän suopean silmäyksen apulaiseensa, ikäänkuin olisi
sillä tahtonut sanoa että sinulla on oikein. Sitten hän leimasimellaan
rusautti pari kertaa niihin papereihin ja rupesi ruotsinvoittoisella
kielellään lukea tolittamaan, josta ei Sohviijan mieleen pystynyt
yhtään sanaa.
Tuomari kääntyi sen jälkeen ja vilkasi tuiman katseen Sohviijaan päästä
jalkoihin asti, muutti äänensäkin aivan jyriseväksi ja harmaan napin
laisilla pienillä silmillään läpitunkevan-näköisesti tuijottaen kysyi:
— Oleko sine varastanu iso-Simula lehme?
— En, kuului Sohviijan värisevä sana.
— Ja sine ole varastanu iso-Simula lehme, kuului yhä äkäisempi ääni
tuomarin paksuhuulisesta, melkein pyöreänä törröttävästä suusta ja yhä
tulisempina paloivat syvälle pään sisään uponneet pyöreät silmät.
— En ole varastanut... Oli panttina... Kymmenen ruplaa olisin antanut
— näki sen tämä nimismieskin, sai Sohviija suurella ponnistuksella
sanotuksi, vaan viimeinen sana sortui kurkunperästä kohoavaan
karvaaseen palaan.
Tämän kuultuaan tuomari jyristi kumpaisellakin kantapäällään lattiaan
ja molemmilla nyrkeillään pöytään, jotta tärisi koko rakennus, ja
säksenti että:
— Sine ole varastanu iso-Simula lehme!
Sohviija ei saanut enää suutaan auki sanomaan mitään, vaikka sydämensä
tunsi halkeavan sanomisesta. Se kurkkuun kohonnut pala, ja se ettei
linnassa kolmeen viikkoon oltu annettu kenenkään kanssa puhua yhtään
sanaa, joten koko puhekykykin tuntui kadonneen, salpasi kielen niin
ettei voinut ääntää mitään.
Tuomari toivoi ankaruudellaan voittavansa sen että Sohviija tunnustaisi
rikoksensa ja selittäisi syynsä minkä tähden hän tuli sen tehneeksi,
joten ehkä voisi saada asiansa hieman lievemmäksi. Mutta kun ei
Sohviija sittenkään tunnustanut, niin kääntyi tuomari kantajien puoleen
ja leppoisesti kysyi:
— Onko teillä todistajia?
— On Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi, sanoi tuomarinapulainen, katsoen
pieneen paperilappuun, jota sanoessa tuomarinapulaisen ääni kuului
aivan rauhalliselta ja samalla sulavasti asialliselta.
Esillehuutaja näkyi tietävän itsestään että todistajat ovat huudettavat
sisään; hän siis aukaisi oven ja samalla kuului kaikuva ääni:
— Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi sisään!
Tämän kuultuaan syöksähtivät esillehuutajan edellä Simulaisen kaksi
renkiä sisään, ne samat, jotka olivat Sohviijalta lehmää olleet
hakemassa ja Kytölässä poliisitutkinnossakin. Heidän loistavista
kasvoistaan näkyi jo selvään että he tietävät asiaan jotakin ja
reippaina astuivatkin miehet pöydän ääreen, jossa auki rehottavan
Raamatun lehdille laskivat sormensa.
Ja kun tuomari alkoi lukea: Mine Mikko Pyökeinen, niin Mikko Pyökäinen
sanoi samalla tavalla, ja kun taas kuului tuomarin suusta: Mine
Salomo Kerppi, niin Salomo Kärppi sanoi samalla tavalla ja koko
valansa vannoivat Mikko ja Salomo samalla murteella, ihan kirjaimesta
kirjaimeen, aivan kuin tuomarin suusta kuului. Tämä tuntui tuomarista
vallan somalta. Hän uskoi nyt ilman muistuttamattakin heidän antavan
valalle pyhän arvon, pyhemmän kuin yksikään entisistä todistajista
joita hän oli vannottanut ja jotka eivät, olleet niin puhtaasti
valaansa hänen murteellaan lukeneet. Mikon ja Salomon mielessä olivat
kuitenkin isännän kehoitukset puhumaan niin ja niin ja toiseksi se
lysti päästä näkemään Sohviijaa piiskattavan kun eivät olleet ennen
sattuneet sellaista näkemään. He tahtoivat sen aatteen eteen tehdä
parastaan, joten mieli valaa vannoessa oli Mikolla ja Salomolla
kokonaan siinä ja valan sanat menivät vaistomaisesti sen mukaan kuin
tuomarin sanat kuuluivat.
Tuomari kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin kunnioittavalla tavalla sanoi:
Muistaka vala! ja pyöreillä tuppisilmillään katseli poikia päästä
jalkoihin asti ja alkoi kysellä mitä he tietäisivät.
Mikko ja Salomo olivat todistaneet jokaisen sanan niin tapahtuneeksi
kuin kannekirjaan oli kirjoitettu, jonka tähden tuomarin povessa tuntui
uusi kunnioitus vanhaa palvelijaansa kohtaan, joka oli taas kuten aina
ennenkin oikeaa asiaa ajamassa ja saattamassa pahantekijää ansaittuun
rangaistukseensa. Niinpä hän nyt ystävällisesti nyökäyttikin päätään
apulaiselleen, kun tämä tuomiontekemisajaksi toiseen huoneeseen
poistuessaan melkein kuiskaamalla sanoi:
— Kun on kanne näytetty toteen niin pyydetään vastaajan langettamista
lailliseen edesvastaukseen.
Sohviija ei tästä kaikesta jaksanut käsittää mitään ja heräsi kuin
unestaan, kun poliisi alkoi häntä olkapäästä nykiä lähtemään ulos. Eikä
vielä ulostultuaankaan Sohviija huomannut mitään, vaikka väkijoukossa
kuului miehestä mieheen kulkeva kuiske:
— Huomenna on Matilla työtä, huomenna on Matilla työpäivä. Huomenna
on Matilla kymmenen ruplan päivä. Sohviijan korvissa vaan suhisi,
pyörryttämään mieli päätä ja sydänalassa ellosteli niin ilkeästi että
koko olento tuntui olevan aivan luhistumassa maan tasalle.
Pitkän tuokion perästä aukesi oikeushuoneen ovi, josta ihmisiä rupesi
ihan kilvassa sumppuutumaan sisään niin paljon kuin heitä vaan oli
siinä talossa, että läpi tungoksen täytyi poliisin vetää Sohviijaa
kädestä juuri kuin elukkaa teuraspenkkiin. Rintimäiseksi tuomarin eteen
seisautti poliisi Sohviijan jonka huomattuaan tuomari rupesi lukea
tolkuttamaan:
— Kihlakunnanoikeus on temen asian ottanut tutkittavaks ja nekee toteen
neytetyks, että Sohviija Siira on iso-Simulalta varastanut yhden
lehmen, niin sentehden oikeus tuumitse Sohviija Siiran rautakaulas
kansan edes seisomas yks tunti ja kolmekymmentekaks pari raippoja...
Tyytykö hen tehen peetöksen?
Tätä viimeistä sanaa sanoessaan tuomari katsoi niin tuikeasti
Sohviijaan kun vaan taisi ja paksuhuulinen suu jäi melkein pyöreäksi
odottamaan Sohviijan vastausta. Mutta Sohviija ei huomannut tuomarin
viimeistä sanaa enemmän kuin muitakaan, seisoa tökötti vaan kasvot
tuhostuneen näköisinä ja pöheisillä silmillään katsoi tuomarin yli
näkyvään suurilehtiseen fiikukseen, joka suuresta akkunasta tulevassa
syyskuun auringon valossa mieluisen näköisenä seisoa lemotti. Ei hän
siitäkään kuitenkaan mitään nähnyt, koko ajatus oli juuri kuin sammunut.
Tuomari tämän nähtyään jysäytti kantapäällään lattiaan ja äsähti:
— Tyytykö sine tehe peetökse?
Sohviijan koko ruumis hytkähti ja hän alkoi hätiköiden sommitella:
No olisinhan minä jo silloin sen kymmenen ruplaa... Siitä olen vähän
kuluttanut. Panttinahan se lehmä oli. Eikä kymmenen ruplaa ole vähän
puolesta tynnyristä. Minä olisin sen jo kokonaankin antanut. Näki sen
tämä nimismieskin.
Nyt tulistuivat tuomarin pulleat kasvot ja kumpaisellakin kantapäällään
jyristi hän lattiaan sekä kahdella nyrkillään pöytään ja vihasta
sähisten säksenti:
— Ja mine kysy, tyytykö sine tehe peetökse?
Nyt poliisi kuiskasi Sohviijan korvaan:
— Sano, että tyydyn.
Sohviija kun ei muutakaan osannut sanoa niin sanoi, että tyydyn,
vaikkapa ei rahtuistakaan tiennyt mitä se merkitsi. Hyvälle kuitenkin
tuntui, kun sen sanan sanottuaan sai palata siitä tukahduttavasta
tungoksesta ulos, jossa henkeen löyhähti mieluinen raitis ilma.