— Etkö sinä kuule että laita paikalla takaisin se minun lehmäni, tai
lähden nimismiestä hakemaan!
— Tuokaa vaikka seitsemän nimismiestä. Minulla ei ole teidän lehmäänne.
Miksi ette voi ottaa tästä rahasta niitten ohransiementen hintaa? sanoi
Sohviija vapisevalla äänellä.
Isäntä ei sitä enään kuunnellut, kiukuissaan kiroillen meni vaan ulos,
siten varsin näyttääkseen että hän lähtee ihan paikalla hakemaan
nimismiestä.
Sohviija ei tähän muuta tainnut kun mennä kotiinsa ja vaikka koko
ruumista vapisutti pelko Simulaisen uhkauksista, tuntui kuitenkin
suloinen turvallisuus että Matti keksii jonkun keinon, koskapa se
kielsi lehmää antamasta...
Nimismies ei joutanut tänä eikä toissa päivänäkään Simulaisen pyyntöä
täyttämään ja Sohviija luuli Simulaisen uhkaukset jääneen paljaiksi
uhkauksiksi. Mutta lauvantai päivänä, juuri kun parhaallaan Sohviija
oli pirttiään puhdistamassa pyhäksi, ilmestyi Simulainen nimismiehen,
poliisin ja neljän muun miehen kanssa kartanolle ja nähtävästi heillä
oli taloon asiaa.
Tämän huomattuaan huumasi kummallinen voima Sohviijan ruumiin
niin, että ihan lankavyyhtenä olisi lavahtanut alas, jos ei siinä
silmänräpäyksessä olisi päässyt pöytänsä taakse istumaan ja saanut
päätänsä nojata pöytään.
— Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mitä kuitenkin on kaikki tämä,
huokasi Sohviija painaessaan otsaansa pöydän laidalle ristiin
puristettuihin käsiinsä ja jokahinen luun solmu vapisi kuni virrassa.
Hämmästyneet lapsetkin keräytyivät äitin ympärille, nykivät häntä
olkapäistä ja kyselivät:
— Tulitteko kipeäksi, äiti? Tulitteko todellakin äiti kipeäksi...? Mitä
tekisimme, äiti?
— En tiedä itsekkään... Huumasi vaan päätäni... Ehkäpä Jumala asettaa,
kuuluivat Sohviijan heikot sanat ja hän pysyi vaan siinä paikallaan.
Nimismies tunsi hyväksi matkalla hiostuttuaan istahtaa nurmelle
kartanon ulkopuolelle missä Elokuun herttaisen vilpoinen tuuli
silloin tällöin hengähteli ja verkalleen huojutteli toukojen tähkiä.
Tätä esimerkkiä seurasivat toisetkin ja istuivat nekin nurmelle mikä
minnekkin, mutta nimismiestä likimmäksi istui Simulainen, jos tuota
niinkuin tarvitseisi mitä puhella nimismiehen kanssa ennenkuin asiaan
ryhdytään.
Nimismies ei kuitenkaan pitkään aikaan virkannut mitään, pyyhiskeli
vaan nenäliinallaan kasvojaan ja kaulaansa ja väliin katseli vaalean
sinertävälle järvelle, jonka pinnalla siellä täällä näkyi hienosti
lipottelevia värepilkkoja, jotka syntyivät hiljaisen helletuulen
henkäilyistä.
— Todellakin kaunis ilma tänään... Ihmeen kaunis paikka tämä...!
Todella kaunis paikka tämä, ajatteli mielessään nimismies ja tunsi
halun samaa sanoa muittenkin kuuloon, vaan kun tiesi että ne eivät
kuitenkaan ymmärtäisi mikä on kaunista, mikä ei, niin jätti sanomatta;
katseli vaan yhä ulapalle ja samalla tuntui siinä hauskalta viipyä.
Kumminkin muuttuivat nimismiehen kasvot asiallisen näköisiksi. Hän
viittasi poliisia tuomaan laukkunsa josta kaivoi esille paperivihkon,
kynän ja mustepullon. Vielä tuotti hän poliisilla erään seinää vasten
pystyssä olevan laudan-palasen jonka pani sitten nurmella suorana
olevain jalkainsa päälle, levitti sen paperivihkon, kirjoitti siihen
muutamia sanoja ja viittasi poliisin käskemään Sohviijaa paikalle.
Sohviijan kasvot, tullessaan nimismiehen eteen, olivat vaaleat kuni
haavan lastu äsköisen huumauksen tähden ja lisäksi senkin tähden kun
hätäilevät lapset pitelivät häntä hameesta kiinni ja kuiskivat:
— Vievätkö ne Kyytön? Elkää antako, äiti, Kyyttöä! Ettehän anna äiti
Kyyttöä, ettehän? Eihän Matti käskenyt antaa.
Kun kaikki muutkin, paitsi poliisia, istuivat nurmelle ja kun Sohviija
tunsi ruumiinsa vapisevan että oli vaikea seisoa, niin istui hänkin
nimismiehen lähelle, toiselle puolen nimismiehestä kuin Simulainen
ja nykäsi valkeapohjaisen, suurikirjaisen päähuivinsa silmilleen,
ikäänkuin peittääkseen kasvojaan kirkkaalta puolipäivän auringon
paisteelta.
Simulan isännän suuret ruskeat silmät mulkoilivat levottomina.
Väliin ne aina volahtivat nimismieheen, että milloin tuota niinkuin
tarvittaisiin julkista selitystä ja kielen päällä olikin valmiina
tusinoittain sanoja useammasta lajista, mitä vaan tarvittaisiin. Mutta
nimismies kääntyi Sohviijaan ja kohteliaammasti, kuin Simulainen olisi
suonut, sanoi:
— Tämä Simulan isäntä syyttää teitä lehmän varastuksesta. Oletteko
varastanut häneltä lehmän kolme päivää sitten?
— En koskaan, herra nimismies, ole sellaista tehnyt. En neulaakaan ole
ikänäni varastanut, sitä vähemmän lehmää, kuuluivat Sohviijan selvät,
nöyrämieliset sanat jotka tulivat Sohviijalta ikäänkuin itsestään
Sohviijan niitä ajattelematta ja kuului niistä selvä viattomuuden kaiku.
Nimismieskin oli hetken ääneti mutta taas jatkoi:
— Tämä Simulainen sanoo teiltä ostaneensa lehmän ja antaneensa sen
Perttuliin asti teille ruokolle ja Perttulina hakeneensa lehmänsä pois,
mutta te olisitte sen joku päivä sen perästä niin kutsutusta Mäkihaasta
varastanut ja noutanut.
— Niin se oli, eikä mitenkään muuten ja minä tahdon — alkoi isäntä
vihan kiihkossa, vaan nimismies keskeytti hänet kuullakseen Sohviijaa
vieläkin.
— Minä otin tältä, alkoi Sohviija, keväällä puolen tynnyriä
ohransiemeniä, jotka eivät kumminkaan itäneet — näette tuosta ohrasta
minkälaista se on — ja niitten pantiksi annoin Perttuliin asti lehmän,
jos en voisi maksaa. Mutta viikolla, keskiviikko kait se oli, kävin
tälle niistä tarjoomassa rahaa, vaan ei ottanut, ärjyi vaan lehmää. Ja
tässä on tämä kymmenen ruplaa vieläkin, ottakoon tästä sen velkansa
ohransiemenistä.
— No miten se on oikein se asia, sanoi nimismies tikaisten ja kääntyi
Simulaiseen päin, sillä yhäkin kuului Sohviijan sanoista että Sohviija
oli oikeassa, jota vastaan hänellä oli Simulaiseen epäilystä sen
entisten sananalaisuuksien tähden.
— Se lörpöttelee joutavia, siten vaan sotkeakseen asiaa, kivahti
Simulainen. Katsokaa, herra vallesmanni, tätä ruokkokirjaa. Tässä on
kirja joka näyttää miten on asia. Katsokaahan tätä!
Nimismies otti nyt neljäksi taitetun, taskussa rutistuneen ja
inhottavan likaiseksi tuhrautuneen paperin, oikoi sen ja luki siitä
kirjoitusta, luki uudestaankin, mietti välissä ja luki, sillä näkyi
pelkäävän että kirjassa voipi olla vikaa vaikka muoto onkin hyvä.
— Te olette Perttulina vieneet tuon lehmän kotiinne, kuului nimismiehen
umpimielinen sana.
— Niin. Juuri niin kuin kirjassa oli määrätty.
— Oletteko todellakin Simulan Mäkihaasta salaa vienyt tuon lehmän
jonka olette myönyt tälle isännälle ja saaneet pitää Perttuliin asti
ruokolla, sanoi nimismies kääntyen Sohviijaan.
— Johan sanoin että en neulaakaan ole ikänäni varastanut.
— Mutta onkos teillä Kyyttö kotona? keskeytti nimismies ja katsoi
tuikeasti Sohviijan silmiin.
— On, vaan se on minun lehmäni. Se on ollut panttina, vaan tässä on
kymmenen ruplaa siitä velasta.
— Mitä te puhutte enää panttikaupasta. Te olette myönyt sen lehmän
Simulaiselle ja se on hänen, äsähti nimismies puolivihassa ja rupesi
kirjoittamaan.
Kun nimismies oli kaksi sivua kirjoittanut paperiarkkiin, niin kääntyi
hän Simulaiseen päin ja kysyi:
— Voitteko todistaa että tämä Sohviija on varastanut ja salannut sen
teidän ostamanne lehmän?
— Tässä on kaksi todistajaa, sanoi Simulainen ja viittasi kahteen
takanaan nurmella istuvaan renkiin; ne tietävät.
Tämän kuultua renkien sydämet hytkähtivät ja kasvot kävivät
loistaviksi, eikä nimismies kerinnyt edes kysyä kun toinen, isompi
renki alkoi melkeen puoleksi huutaen kertoa:
— Olimme keskiviikkona keskellä päivää, juuri näihin aikoihin päivästä,
leikkuupellolla, ja näimme kun tämä Sohviija tuota kangastietä juoksi
edellä ja Kyyttö pötkyssä-hännin laukata kuosmitti perässä. Menimme
tämän isännän kanssa katsomaan ja näimme että Mäkihaasta, jossa lehmä
oli, oli aita revitty auki, josta lehmä oli päästetty ulos ja panna
köhilöity sitten aita sijalleen.
Sitten hetken perästä tämä Sohviija tuli Simulaan kuten hyväkin vieras
ja kun isäntä kaipasi lehmäänsä niin tämä kirveen silmään kielsi
vieneensä lehmää.
Tämän kuultuaan nimismies vilkasi toiseen renkiin terävän silmäyksen ja
kysyi:
— Oliko se niin?
— Oli. Niin se oli, kuului toisen rengin vastaus.
Nyt nimismiehen kasvot tulistuivat, mutta päätään alaspäin painamalla
koetti hän salata mielensä ilmausta ja rupesi kirjoittamaan.
Nimismies oli nyt kirjoittanut ja kävi miettimään mitä nyt on tehtävä,
kun tiesi Simulaisen pakottavan vangitsemaan Sohviijan. Väliin hän
vilkasi aina niihin puhdaskasvoisiin lapsiin jotka silmät renkaillaan
katselivat vierasten meininkiä, mutta eivät siitä kumminkaan tajunneet
mitään, ja väliin katseli aina rannan tuuheanmatalain petäjäin välistä
näkyvälle järven selälle, joka yhäkin lepäili tyyneenä, vaaleansinisenä
kantena.
Tuokion siinä mietittyään nousi nimismies seisaalleen ja hieman
virallisella tavalla sanoi:
— Tämä toimitus taitaa meiltä loppua... Minä kuitenkin pyydän Sohviijan
lähtemään minua hieman saattamaan. Minulla on teille erityistä asiaa.
Tämä kelpasi Simulaisellekin. Hän arvasi että linnaan se nimismies
passittaa Sohviijan kuitenkin vaikka se lasten tähden noin sanoo.
Ja niinpä nousivat kaikki seisaalleen lähteäkseen pois. Poliisikin
kokosi nimismiehen paperit laukkuun, sitoi sen kielen kiinni ja pani
viilekkeestä kainaloonsa. Sohviijakaan ei toista käskyä odottanut
vaan oli valmis lähtemään nimismiehen mukaan. Mutta lapset kilmasivat
äitistään pitelemään kiinni ja pyytelivät:
— Minäkin lähden, minäkin lähden. Mekin lähdemme! Saammehan, äiti,
lähteä?
Mutta nimismies viittasi merenruokoisella kepillään lapsiin ja sanoi:
— Te ette saa tulla! Pysykää vaan kotona siksi kunnes äitinne tulee.
Tämän kuultua hytkähti jokaisen povessa ajatus että hyväpään tulee.
Mutta Sohviija ei sitä ymmärtänyt muuksi kuin että nimismiehellä on
jotakin sen asian suhteen hänelle sanomista jota ei salli lasten
kuulla. Pyörähti hänkin siis kieltämään lapsia ja kehoitti niitä
pysymään Mirrin luona kotona siksi kun hän tulee; heti hän tuleekin.
Ja niin lapset, jotka olivat usein ennenkin tottuneet jäämään kotiin
äitin kylään lähtiessä, jäivät nytkin tyytyväisinä nököttämään pihalle
ja toisiaan käsistä pidellen yhdessä ryhmässä katsoivat menijöitten
jälkeen, kun nimismies kirkasnappisine takkineen käveli jälkimäisenä
ja äiti hänen rinnallaan kuullakseen mitä nimismiehellä olisi hänelle
sanomista.
Nimismies oli ajatellut taivuttaa Simulaista sovintoon Sohviijan
kanssa, etenkin kun näki että Sohviijalla on kymmenen ruplaa rahaa
ja tiesi Simulaisen mieheksi joka osaa rahan korjata silloin kun se
on tarjona. Hän otti sen vuoksi nyt asiallisen muodon ja ikäänkuin
määräten sanoi:
— Tämä asia on teillä sovittava... Tästä tulee paha asia jos tämä saa
mennä oikeuden käsiin. Ja kun tällä leskellä on rahaakin että kykenee
sovittamaan niin on paras sopia. Sovinnon poski se on sukea. Eikös
niin. Simulainen, vai mitä?
Simulainen oli juuri parhaallaan ajattelemassa sitä miten Sohviija
kerran todistajana ollessaan oli tuottanut hänelle häpeää, vaan
paremmalla se nyt palkitaan, jonka tähden asetti äänensä niin jyrkäksi
kuin vaan taisi ja äsähti:
— Ei puhuta mitään sovinnoista. Minä en kärsi rosvoja. Minä olen nyt
sillä syömmen-nousemalla että minä en kärsi rosvoja. Antaa vaan mennä
asian lain polkuja myöten!
— No — no, isäntä! Mitäs te tämän köyhän lesken selkänahalla teette.
Paljon parempihan on tältä ottaa tuo kymmenen ruplaa.
— Minulla on kymmenruplasia entisiäkin. En ole sen vaivainen, äsähti
taas Simulainen kesken nimismiehen puheen ja räväytti kämmeniään yhteen.
— Lisä ei luotaan tykkää, uudisti yhä nimismies. Jos onkin entisiä,
niin kymmenen ruplaa on kymmenen ruplaa sittenkin. Eikös niin?
— Ei mitään mairituksia. Minä en kärsi rosvoja. Lain polkuja myöten
vaan, sanoi Simulainen jyrkästi, joista sanoista kuului päättävä voima.
— Ettekö millään ehdolla sovi?
— En millään. En kerrassa millään. Minä en kärsi rosvoja, minä olen
rosvoille vihainen.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Simulainen niin jyrkällä tavalla, että pää
tärisi mukana, siten saadakseen vastapainoa sille huhulle, joka hänestä
oli liikkeessä ja jonka hän itsekin tiesi, että hän muka suojelisi
varkaita ja varkaitten tavaroita. Tunsipa ensikerran elämässään olevan
tilaisuuden poistaa päältään ihan viskaamalla nämä rosvohuhut.
Nimismiehestä tuntui arvoaan alentavalta ruveta pitemmältä puhumaan
Sohviijan ja Simulaisen välisestä sovinnosta, vaikka tunsikin sääliä
Sohviijaa kohtaan, sillä hän Sohviijan väitöksistä näki ja kuuli että
panttikaupasta on ollut puhe, vaikka kirjat viittasivat olleeksi
todellisen kaupan. Mutta olihan se Sohviijan oma syy että antoi nimensä
semmoiseen kirjaan. Nimismies istui nyt petäjän siimekseen kankaan tien
vierellä ja samaa esimerkkiä seurasivat kaikki muutkin.
Sohviija luuli nyt nimismiehen sanovan hänelle viimeiset sanansa,
joiden kuultua hän pääsee palamaan lastensa luokse kotiin. Hän
istui siis aivan lähelle nimismiestä ja suurilla silmillään katseli
nähtävällä luottavaisuudella häneen. Kun nimismies huomasi tämän
Sohviijan vilpittömän luottavaisuuden häneen, niin kasvonsa värähtivät
salaperäisesti ja pitkän aikaa oli hän ääneti ennenkuin mitään virkkoi,
punoi vaan tummia viiksiään hienoilla hohtavan puhtailla sormillaan,
joista muutamassa oli kaksi vahvaa kultasormusta.
Tuokion perästä hän viittasi poliisin tuomaan laukkunsa, josta otti
kirjoitusneuvonsa käsille ja kirjoitti neljäsosa arkkiin muutamia
sanoja. Laukkunsa kiinni pantuaan antoi hän sen poliisille ja, kääntyen
Sohviijaan, ystävällisesti sanoi:
— Asiain näin ollen te saatte lähteä tämän poliisin mukana kaupunkiin.
— Kaupunkiin?! kuului Sohviijan suusta huudahtava sana joka tuli ihan
itsestään, sillä Sohviija ei ymmärtänyt muuta kuin että pitänee siellä
jonkun syyn tähden käydä. Mutta vaikka hän ei siinä sen pahempaa
uskonut olevan niin kasvot kuitenkin lensivät punaisiksi kuin kekäle
ja silmät pyöristyivät kuni suitsirenkaat, eikä hän kyennyt heti
jatkamaan. Tuokion perästä hän vasta sanoi:
— En mitenkään saata kotona käymättä lähteä. Lapsethan kuolevat
ikävään. Kuulittehan että aijoin vaan teitä vähän matkaa saattamaan,
joten niillä on nyt jo kyllin ikävä minua odottaessa.
— No, eivät ne nyt niin pieniä ole että ikävään kuolevat, huomautti
nimismies ja lisäsi: Kyllä teidän nyt täytyy seurata tätä poliisia!
— Herra Jumala! Mitä minulla on asiaa kaupunkiin? en ymmärrä,
sanoi Sohviija hieman sortuneella äänellä ja kasvoissa näkyi selvä
kauhistuksen ilme.
— No, kyllä poliisi sen teille sanoo siellä kaupungissa. Seuratkaahan
nyt vaan poliisia, sanoi nimismies lohduttavalla äänellä ja nousi
seisaalleen lähteäkseen omaa tietään kotiinsa.
— En kuitenkaan nyt tältä tieltäni lähde, lähden huomenna, kuului
Sohviijan vapiseva ääni ja hän alkoi mennä kotiinsa päin ja samassa
tuntui kuuma veri sähkön voimalla hurahtelevan läpi ruumiin.
Poliisi joka oli jo nimismiehen antaman kirjan pannut povitaskuunsa
tarttui nyt Sohviijan olkapäähän ja vakavasti sanoi:
— Teidän täytyy nyt totella nimismiehen sanaa ja seurata minua, ei
auta muu mikään, ja samassa pyöräytti voimakkaalla kädellään Sohviijan
ympäriinsä.
— Rakas Isä, Jumala taivaassa! huudahti Sohviija ja voimakas itku
puhkesi ulos, sillä nyt ymmärsi hän mikä on tekeillä. Ja itse
tietämättään tulivat itkun seassa sanat:
- Lasteni tähden. — Oi, rakas Jumala taivaassa! Mitä te nyt mi-minusta?
Tässä on tämä kymmenen ruplaa siitä velasta!
— Tämän nähdessään Simulainen päästi ilkeän naurun ja ivallisesti huusi:
— Vai olisi akalla kymmenen ruplaa! Vai kymmenellä ruplalla akka
selvittäisi lehmän varkausjutun!
Samassa Simulaisen rengitkin rähähtivät inhottavaan nauruun, juuri
semmoiseen jonka tiesivät isännälle kelpaavan ja huusivat:
— Nyt akka tietää minkälaisia ovat uudet tuumat, tietää maar
minkälaisia ovat uudet tuumat! Ihan varmaan tietää kaupungista
palatessaan minkälaisia ovat uudet tuumat.
Tämä kaikki, poliisin häntä järkähtämättömästi pakottaessa itseään
seuraamaan, meni Sohviijan läpi niin että hän tuli ikäänkuin
humaltuneeksi. Hän itki vaan, vaikka ei tiennyt mitä itki ja
vaistomaisesti lähti siirtymään sinnepäin mihin tiesi poliisin häntä
pakottavan. Hänestä tuntui melkein lohduttavalta päästä siitä paikasta
pois niin kauvas ettei Simulaisen eikä hänen renkiensä ääni kuuluisi
eikä heitä itseä näkyisi.