Yksi viikko oli enää aikaa pyhä-Perttuliin, jolloin Sohviija luuli
olevan sen määräpäivän, jolloin lehmä oli peruutettava. Ja kipeästi
jylähti nyt Sohviijan sydänalassa, kun ei ollut tiedossa mitään keinoa
sen velan maksuun. Ohrastakaan ei ollut turvaa eikä elämän apua, kun
siemenet eivät itäneetkään kuin muutamia oraita seipäiksi. Sitten
valtasivat nukulaiset ja saviheinät koko kylvön niin että siellä täällä
niitten seassa tuikotti vaan joka vihanta ohran tähkä.
Simulan isännän hokeminen, että Perttulinaikana ovat uudet tuumat,
oli nyt kuitenkin Sohviijan mielessä jonkunmoisena pönkkänä lehmänsä
menettämisen pelkoa vastaan vielä senkin tähden kun Simulan isäntä
nähtävästi oli pettänyt ohransiemenillä joten voi luulla hänen taipuvan
toki odottamaan ja helpottamaankin niitten hintaa. Ehkäpä kohta taas
tulee Mattikin, joka noille mielikuvituksensa luomille lapsipuolilleen
antaa sen rahan, jolla kuitenkin pelastetaan lehmä Simulan isännän
pitimestä.
Mutta arki-Perttuli oli maanantaina ja tänä iltana tuli Simulan isäntä
kahden renkinsä kanssa Kytölään nuorakieppi kädessään, josta Sohviija
arvasi mikä on tekeillä.
Sohviija kauhistui että jokainen jäsen vapisi, eikä kyennyt kysymään
tavallisia kuulumisiakaan vierailta, silmät vaan hätäisesti palkuilivat
sinne ja tänne ja käsiinsä tavotteli yhtä ja toista työtä, siten
hämmentääkseen suurinta kauhistustaan, kun näki että lapsetkin
huomasivat hänen hätämielensä ja tyrmistyneinä katselivat häneen.
Kun Simulan isäntä näki että hänen asiansa arvataan talossa ja
Sohviijan hämmästyminen oli selvänä todistuksena siitä että rahaa ei
ole Sohviijalla, niin ei odottanut kauvemmin, vilkasi vaan muutamia
silmäyksiä talonväkeen ja sävyisästi kysyi:
— Onko se lehmä nyt kotona? Se taitaa olla nyt minun, kun tämä
määräpäivä on jo näin loppuun kulunut eikä ole sen hintaa näkynyt.
— Herra Jumala siunatkoon! Tulevana pyhänähän vasta on Perttuli, sai
Sohviija tuskalla sanotuksi, sillä kurkkuun nousi kummallinen pala,
ettei tahtonut tulla mitenkään ääneen.
— Tänään on arki-Perttuli ja se se pohjan pitää. Minä en
pyhä-Perttulista välitä... Onko lehmä kotona? kuului isännän suusta
jyrkästi kajahtava sana, jonka sanottua isäntä nousi seisaalleen
Kytölän matalassa pirtissä lähteäkseen ulos lehmää katselemaan. Tätä
esimerkkiä seurasivat rengitkin ja alas kumartuen, etteivät orsiin
päätään löisi, lähtivät työntymään isännän jälkeen ulos.
— Mutta katsokaa isäntä tuota ohraa kuinka se on harvaa. Ne siemenet —
vai mikä lienee ollut — änkytti Sohviija kiirehtiessään miesten jälessä
ulos, johon lapsetkin äitiään hameesta pidellen ja hätäisesti katsellen
seurasivat mukana.
— Mitäs se minuun kuuluu! Eihän se ole minun kylvämäni. Olisit kylvänyt
tiheämmäksi, keskeytti isäntä ja työntyi navettaan, josko se Kyyttö on
siellä. Ja siellähän se olikin, pantuna sinne jo yöteloilleen.
Sohviija meni ikäänkuin horroksiin. Ei tuntunut se todelta että
häneltä nyt viedään ainoa lehmä ihan kuin suden suuhun. Vaikka näki
isännän sitovan nuoraa sarviin, niin etsi vaan sanoja mitä sanoisi
tästä mielestään ryöstöhommasta, mutta niitä ei löytynyt. Silmät vaan
pyörivät ympäri navettaa.
Tällä ajalla isäntä sai nuoran Kyytön sarviin ja lähti sitä tuomaan
ulos. Silloin parahti Sohviijalta huutava itku, jonka seasta kuuluivat
sanat:
— Isäntä rakas, elkää viekö meiltä poloisilta ainoata lehmää.
Sanoittehan, että Perttulinaikana ovat toiset tuumat.
— Nämähän ne on ne toiset tuumat, sanoi isäntä pilkallisesti ja alkoi
hartianväestä kiskoa Kyyttöä seuraamaan itseään.
Nämähän ne ovat niitä toisia tuumia, sanoi renkikin ivanhymy
suupielessä ja lyödä ropsautti sinne tänne ryöhyilevää Kyyttöä
lanteille kartanolta otetulla taakkavitsan palasella.
— Nämä ne juuri ovatkin niitä toisia tuumia, lausui vieläkin
ivallisemmasti toinen renki ja käsiään levitellen hälvi hänkin
Kyyttöä isännän jälkeen, joten Kyyttö tunsi olevan pakon seurata
nuorastavetäjää ja alkoi oijeta matkalle, silloin tällöin aina
kuitenkin nujerrellen niskaansa ja poiketen toiseen ja toiseen
tiepuoleen.
Sohviija ei tässä hädässä tiennyt mitä sanoisi, juoksenteli vaan sinne
tänne ja huusi hätäisiä sanoja:
— Isäntä, rakas! Kuulkaahan toki, isäntä rakas, olkaa nyt armollinen!
Kuulkaa, isäntä rakas!
Lapsetkin kun ymmärsivät mikä on tulemassa niin rupesivat
kohtikurkkuaan yhteen ääneen parkumaan ja huutamaan:
— Elkää viekö meidän Kyyttöä, elkää viekö meidän Kyyttöä! Isäntä rakas,
elkää viekö meidän Kyyttöä!
Tästä kaikesta ei isäntä eivätkä rengit olleet tietävinään, pakenevana
ryhmänä vaan kankaan tiellä etenivät illan hämärään josta silloin
tällöin aina kajahti Kyytön haikea ammonta kun se näki tuntemattomain
ihmisten häntä vievän pois kotoa.
Sohviijan lasten itkeminen ei lakannut koko tulevana yönä ja väliin
se aina puhkesi tuskaiseksi parkumiseksikin jonka seasta kuului
kysymyksiä: Milloinka ne tuovat Kyytön pois? Milloinka äiti ne tuovat
Kyytön pois? Sanokaa äiti milloinka ne tuovat Kyytön pois?
Tämä repi äidin sydäntä vieläkin enemmän kun hän ei sittenkään voinut
antaa rauhoittavaa sanaa, jonka ohessa poltti povessa oma tyhmyys kun
ensinkään oli antautunut tuon mainion nylkyrin ja petturin Simulaisen
kanssa tekemisiin. Parempihan olisi ollut pelto kylvämättä kuin
tuommoisilla siemenillä kylvää jossa kaupassa meni henki ja elämä.
Voi tokiinsa! Voi, rakas Jumala taivaassa! huokasi äiti tuskissaan ja
käsiään väännellen epätoivon vallassa.
Ei huomenna eikä vielä toisenakaan päivänä rauhoittunut lasten paremmin
kuin äitin omakaan mieli. Tätä tuskaa vielä ikäänkuin uudisti Simulan
haasta kuuluva Kyytön haikea ammonta, joka usein aina rietautui ihan
henkäjäkseensä ammomaan ikäänkuin uhasta eikö sittenkään kuuluisi
entiselle emännälle.
Tästä syntyi Sohviijan päähän ajatus hakea lehmänsä pois ja niinpä hän
lähtikin Simulan haka-aituusta vainoilemaan, josko näkisi voivansa
päästää lehmän ulos.
Kyytöllä ei ollut paimenta, se oli vaan kahden tuntuvan lehmän kanssa
pantu hakaan muka tutustumaan niihin, mutta Kyyttö oli ikävissään,
kierti vaan hakaa löytääkseen veräjää ja kun oli haa'an ympäriinsä
kiertänyt niin nosti paksuturpaisen päänsä Kytölän puoleiselle aidalle
ja rupesi ammoa rönkymään niin haikeasti kun vaan taisi ja kaiken
voimansa takaa, jotta vatsanpohja aaltoili mukana.
Tähän kiirehti nyt Sohviija ja lappoi muutamia aidaksia pois seipäitten
välistä että syntyi Kyytön mentävä aukko. Huomasi Kyyttökin mikä
on tekeillä. Se mujahti kuni kala ulkopuolelle, jossa nuolemalla
Sohviijan kyynäspäitä osotti kiitollisuuttaan Sohviijalle sillä aikaa
kun Sohviija tukki aitaa entiselle asulleen. Silloin Sohviija Kyyttöä
poskelle taputtaen sanoi: Kyyttö, Kyyttö, lähdetään kotiin, ja lähti
juosta hurottamaan kankaan tietä Kytölään päin. Tämän nähtyään Kyyttö
mörähti iloisesti, nosti häntänsä pystyyn ja lähti Sohviijan jälkeen
laukata mättämään että kangas jytisi.
Kun lapset huomasivat äitinsä ja Kyytön kynttä kantta tulla kahmistavan
kuni tuuliaispään käsissä niin nostivat kätensä pystyyn ja riemuiten
huusivat:
— Tuottepahan äiti Kyytön, tuottepahan äiti Kyytön! Kyyttö kulta!
Kyyttö kulta, että vielä tulit, ja samassa ryhtyivät nyhtämään
vesiheiniä Kyytölle vihkoksi.
Matti, joka oli kuullut lähitienoilla kerjätessään Sohviijan
lehmäjutusta, kiirehti nyt Kytölään ja juuri kun olivat joukolla
saaneet nyhdetyksi Kyytölle vihkon ja poistuivat navetasta kartanolle,
niin näkivät Matin seisovan keskellä kartanoa suurine huopahattuineen,
kerjuusauva ja raippavitsakimppu käsissään ja posket hohtavampina kuin
koskaan ennen tervehtivän talon asukkaita.
Matti kuultuaan asian antoi kaimalleen, pienelle Matille, kymmenen
ruplaa joilla käski Sohviijan mennä peruuttamaan Simulasta Kyytön,
ja ettei mitään pahoja puheita syntyisi Sohviijan ja hänen välillään
kiirehti itse toista tietä Simulaan kuulemaan miten asiat selviävät,
mutta lähtiessään varoitti kiven kovaan että Kyyttöä elä anna
Simulaiselle hyvällä eläkä pahalla. Ja kuoleman tähden elä sano mistä
rahat olet saanut!
Sen sanottuaan Matti katosi metsään ja hetken perästä kun Sohviija
kainosti hiipi Simulan pirttiin Matti maata köllötti siellä
sivupenkillä miessä huoletonna, eikä ollut tietäkseenkään, vaikka jo
ennen Sohviijan tuloa isäntä noitui ja kämmeniään räväytteli sentähden
kun Kytölän Sohviija on hänen lehmänsä varastanut.
Sohviija näki jo pirttiin astuessaan että isäntä on pahalla tuulella.
Sen vuoksi kytistyi hän istumaan ovipenkille niin likelle soppea kun
vaan taisi ja vetäsi päähuiviaankin enemmän kasvoilleen, että hänen
kainoutensa paremmin huomattaisiin, vaikka povessa kyti salainen
rohkeus kun taskussa oli kymmenen ruplaa.
Isännän silmät paloivat kuin tulikekäleet ja kasvot läihkivät
levottomina, eikä hän saanut yhtä sijaa, kävellä taahkaili vaan sinne
tänne avaran pirttinsä mustaksi likautuneella, röykkelöisellä lattialla.
Aikansa siinä taahkailtuaan vihasta puhisten ja Sohviijan silmiin
katsoen isäntä ärjäsi:
— Sinäkö, lunttu, varastit tänäpäivänä minun lehmäni tuosta haasta?
— En pienempääkään ole ikinä varastanut, sitä vähemmän teidän
lehmäänne, kuului Sohviijan tyyni vastaus.
— Kiellätkö! Etkö ole varastanut?
— En.
Silloin polkasi isäntä jalkaansa lattiaan, että kauvan jymisi nokinen
pirtti sen iskun töminästä ja ärjäsi:
— Vaan minun kanssani et pelaudu pitkään! Jos et laita lehmää samalla
kunnialla takaisin, niin kruunun kihlakalut tarttuvat kalvosiisi,
eivätkä olekkaan kaukana.
Sohviijan kasvot punastuivat, mutta samassa kaivoi hän taskustaan
punareunaisen kymmen-ruplasen, ojensi sen isännälle ja sanoi jäykästi:
— Ottakaa tästä niistä ohransiemenistänne niin paljon kun sielunne
sietää, muuta velkaa minulla ei ole.
Isäntä hieman hölmistyi, katsoi kymmen-ruplaseen, että olisi tuokin
saatava, vaan samassa kuitenkin kivahti:
— Ei mitään muuta kuin laita lehmäni takaisin!
— Minulla ei ole teidän lehmäänne. Ottakaa vaan tästä rahasta hinta
niistä ohransiemenistä, toisti Sohviija ja ojennetussa kädessään piti
yhä sitä kymmen-ruplasta.