Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti
kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi
ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.
Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan
Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa.
Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan
jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen.
Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa
niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet
Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:
— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?
Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta
viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:
— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.
Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta
Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä
sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja
loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.
— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni...? Kukaan
ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija
vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi
Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun
tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui
vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli
saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.
Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä
vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä.
Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:
— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä,
jos olisimme yhdessä.
Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten
piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa
Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen
katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka
lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä
mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.
Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin
miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan
katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:
— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin
etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä
halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi
pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.
Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu.
Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen,
että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun
vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi
koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään
jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään
kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että
Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin
ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.
Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan,
että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten
ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen
hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen
niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä
idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan
ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt
tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä
saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli
siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen
paikastaan, mutta turhaan.
Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi
niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä.
Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa
siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen
varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen
toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei
ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija
oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.
Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä
koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan,
yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli
pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni
isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:
— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi
kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin
hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut.
Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin
tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.
Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan
pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin
perinpohjaista.
Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla
vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut
todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli
ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan
murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin
lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta
odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen
hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä
rukoilemaan.
Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä
tavalla sanoi:
— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen
tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.
Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi
ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö
panttiin? pyörivät suussa.
Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:
— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan
jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos
ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä
navetan alla.
— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti
ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi,
sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.
— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että
tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.
— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina
vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen
sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja
vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele.
Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole
ukisemisessa!
— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti
juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan
tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi
paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että
Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua,
jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa
iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan
Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa
sen velan suorituksen.
Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta
hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko
ruumista.
Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin
asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan
kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:
— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne
tulemaan.
— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se
jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.
— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman
värisi.
— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa
lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta
kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi
liehakoiden.
— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja
katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä
ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.
— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan
silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.
— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.
— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on
uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon,
eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.
— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti
panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.
Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata
Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään,
antoi vaan rauhassa kirjoittaa.
Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja
Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?
— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului
Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.
Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi
rapista.
Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin
kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:
— Pitiköön se olla tämmöinen?
Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:
— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut
yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän
ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia.
Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja.
Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.
- Pannaanko puumerkit?
— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan
puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi
sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.
— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut
Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.
— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde
ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja
oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.
— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni
pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.
— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat
taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui
kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.
— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne
ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli
siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä
kirjaa.
— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne
ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä,
toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että
lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.
— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä,
lisäsi siltavouti.
— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään,
jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin
vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää
siemenittä.
— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija
hiljaisesti.
Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä
kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan,
jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun
paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen
isännälle sanoen:
— Se on siihen asti valmista.
— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi
isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia
seuraamaan perässään kamariinsa.
Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten
kirjojen joukkoon ja porisi:
— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa
kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se
panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni
saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.
— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille
kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree
vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään,
kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun
näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.
Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin
kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole
Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan
ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.
— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään
kaksikymmentä viisi ruplaa... Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla
sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen
Kyytön.
Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen
silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:
— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran
kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.
— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen
pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun
matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin
työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan
kirkasta ryyppyä...