Matti viipyi tällä tiellään tasalleen kolme vuotta. Tukkansa oli
kasvanut niin pitkäksi että se puoliselkään yltävänä riippua leuhotti
Matin leveillä hartioilla. Mutta tuuhea parta oli sitä vastaan
kähertynyt leveän leuvan ympärille vanuttuneeksi turpeeksi, niin että
Matin laaja muoto peittyi korvia myöten tuon mustantymperän turjoksen
alle.
Mukavalle tuntui Matista ilmestyä tämmöisenä tattarilaisena
kerjäläisenä, joksi ihmiset häntä itsestään päättelivät, kotinsa
tienoille. Vaikea olikin tuntea Mattia entiseltä näöltä, sillä hän
ei näinä kolmena vuotena ollut ainoatakaan kertaa pessyt itseään,
joten hänen kasvoissaankin pinta kiilteli likaisuudesta kuni öljytty.
Koko olentonsakin oli hän taivuttanut kurjan näköisen kumaraksi, että
täyteläinen laukku killotti hartioilla kuin mäen rinteellä.
Kytölän Sohviijalta oli kuollut isä ja äiti. Ja ettei tarvitseisi
muuttaa majaa, oli Sohviija ottanut miehen elämänsä tueksi ja vietti
nyt ensimmäistä sunnuntaita uudessa avioliitossaan. Tämän oli Mattikin
saanut sattumalta tietää. Sen vuoksi sai hän voittamattoman halun käydä
Kytölässä näkemässä Sohviijaa hänen elämänsä ihanimpina päivinä.
Matti luuli saavansa tuntemattomana käydä Kytölässäkin ja Heinäkuun
kauniina sunnuntaina, tasalleen kolme vuotta siitä kun hän kihlasi
Sohviijan, lähti Matti Kytölään. Sohviijan mies oli kirkossa,
jonkatähden hän nyt oli yksinään kotona ja pöytänsä takana istuessaan
huvikseen oli saarnakirjasta lukemassa päivän saarnaa, mutta oven
auvetessa keskeytti lukunsa ja samassa kasvot hulmahtivat hätäisen
kauhistuneiksi. Suuret tummansiniset silmät kiiristyivät yhteenpäin
puristuneiden kulmain pimentoon, josta läpitunkevasti katsoen
silmäteräset seurasivat vieraan jokaista liikettä siksi, kunnes tämä
oli istunut penkille.
Penkille istuttuaan Matti vilkasi salaisen silmäyksen Sohviijaan. Mutta
auringon kirkkaassa valossa vilahti vieraan silmistä loiste, joka
muistutti Matin katsetta. Tästä selvisi Sohviijalle huomio, että Matin
mukavasti käyrä nenäkin nupotti entisellä paikallaan, vaikkapa sen
hieman pörhöiset sieramet peittyivätkin kähertyneen parran sisään aivan
umpipäähän.
Silloin Sohviija löi käsiään yhteen, hyppäsi seisaalleen ja huudahti:
— Herra ihme! Mattiko tuollaisessa tilassa? Jumala armahtakoon...!
Enhän kumminkaan ole erehtynyt?
— Sinä tunsit... Toivoin ettet tuntisi, sanoi Matti värisevällä äänellä
ja oikaisi itsensä yhtä suoraksi kuin ennenkin sekä siirtyi tarjoomaan
kättä Sohviijalle.
— No ihmettä ja ihmettä! Miten voi ihminen päästä tuollaiseksi? No
kaikkia sentään, jahkaili Sohviija puristaessaan Mattia kädestä ja
katsellessaan häntä silmiin, joista nyt kiilti kolme vuotta kadoksissa
ollut kirkkaus. Mutta kyyneleet kihosivat silmien nurkkiin. Silloinpa
vettyivät Matinkin silmät juuri kun samasta lähteestä ja puheleminen
katkesi siihen kumpaiseltakin. Sohviijalta katosivat sanat, ettei hän
saanut suutaan auki ja Matti ei tahtonutkaan puhua mitään. Sanomattoman
somalle tuntui hänestä niin vaiherikkaan kolmen vuoden perästä itkeä
kyyneliä joita ei kukaan, paitsi Sohviija, saanut irti.
Sohviija sitten, hämmentääkseen tuota salamielistä tilaansa,
hulmahti ulos ja heti palatessaan kantoi leipärovion, voilautasen ja
viilihulikan pöydälle ja käski Mattia syömään.
Syödessään Matti ajatteli Sohviijallekin näyttäytyä mielipuoleksi
ja näyttää siinä syöntinsä tavassa mielipuolen merkkejä, mutta
samassa tunsi asettuvan kuni painon hartioilleen, ettei voinut mitään
ilvennellä, vaan täytyi syödä niinkuin ilmoihmisen. Syömästä päästyään
Matti puristi Sohviijan kättä ja kuiskasi: Tätä en unohda. Sen
sanottuaan poistui hän ja meni rannan töyräälle mäntyjen siimekseen
venymään ja miettimään, pitäisikö kuitenkin pysyä mielipuolena; olisiko
todellakin vahinko Sohviijalta se salata. Mutta vaikka hän kauvankin
mietti, niin aina löi mieleen että Sohviijalle täytyy olla mikä on ja
muille mikä milloinkin tarvitaan. Niin hän mietti ja keloili mäntyjen
viileässä siimeksessä puhallellessa lauhkean Heinäkuun tuulen ja
somalle tuntui olo, somemmalle kuin yhtenäkään hetkenä viimeisten
kolmen vuoden kuluessa, ja näkyi sieltä Matin ryysyinen olento vielä
auringon aletessa mailleen.
Sohviijan mieskin siihen palasi kirkkoretkeltä. Silloin Sohviijan
kehotuksesta kutsuttiin Mattikin pirttiin, jossa Sohviijan mies
kirkkokuulemiaan ja näkemiään parhaallaan kertoi. Niistä kertomuksista
Matti muun muassa kuuli, että oli tänä päivänä haudattu Kankku-Tuomas,
joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli piiskarin virkaa toimittanut.
Tämän kuultuaan Matti punalti päätään, silmät kirkastuivat ja
ihastuneena sanoi hän:
— Jopahan minullekin aukesi virka!
— Hyi! Ottaisitko sen viran? kysyi Sohviija säpsähtäen, sillä salaman
tavalla vihlasi Sohviijan ruumiin läpi, että piiskarin vaimoksiko
olisin joutunut, jos olisin Matin kanssa tullut yhteen.
— Ihan kun luotu.
— Aivanko todella? uudisti Sohviija kysymyksensä tuokion vaiti oltuaan,
ja tuntui kun olisi hänen povestaan karannut se lämmin, säälivä tunne,
mikä hänellä oli ollut tähän saakka Mattia kohtaan.
— Aivan todella, kuului Matin suusta varma vakuutus ja likaisuudesta
kiiltelevissä kasvoissakin kuumotti ihastuksen punastus.
— Mutta mitä ajattelisit Matti silloin kun rupeaisit lyömään ihmistä,
joka voisi olla syyttömästi tuomittu, kuten usein tapahtuu, jos
kertomuksissa lienee perää.
— Ajattelisin olevani ihmiskunnan korkeimpia olentoja. Aniharvoilla on
valta lyödä toista ihmistä, sanoi Matti tyyneesti ja mieluinen hymy
näkyi Matin likaisissa kasvoissa.
Sohviija ei enää rohjennut jatkaa keskustelua Matin kanssa, vaan
kääntyi mieheltään kyselemään muita kirkkosatuja, joka niittenkin
kyseleminen loppui vaikeaan jahkailemiseen kun kuuli että Koppilan
muorille, hänen äitikummilleen, oli tehty kiitos. Muori oli viime
perjantaina äkkiä kuolla pyyskähtänyt kaivotielle.
Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein
käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan
saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes
pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja
Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan
makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.
Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun
Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui
Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.
Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin
täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä
sekä pestyillä kasvoilla.
* * * * *
Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne
juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain
mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne
piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat,
sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää
tätä!
Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin
kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan
tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin
virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten
viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan
taloon takaisin.
Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa
valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa
tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen
taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.
Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:
— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin
ansion mukaan.
— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.
— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?
— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina
pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti
ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti
kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti
kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella
puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan
Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä
sanoi:
— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.
Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei
jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei
koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan,
hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä
mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli,
niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi
taas radalleen.
Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja
virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää.
Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka
tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä
miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.
Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan
kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta
joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn,
että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden
Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa.
Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin
virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän
venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku
niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että
nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään
lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen
käytäntöön.
Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen
aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin
päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja
taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.
Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää
voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen
Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja
kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:
— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?
— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen
Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen
tuikeina.
- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo
metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan
rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että
herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä
elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun
hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista,
niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan
selässä.
Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään,
oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti
kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:
— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen
käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.
Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen
tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin
partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa
korkeammalla entistään.
Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se
jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään
saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin
kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta.
Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin
Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat,
jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään
velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.
Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä,
jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan
välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin
mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä
haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten
kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä
käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia
ennen olisi sen jo ansainnut.
Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan
kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että
leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä
ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova
nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä
pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten
nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat
ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan
työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt
ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas
katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo
ensimmäisen iskun saatua.
Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka
kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat,
alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen
huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä,
hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole
suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää
kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä
armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa
kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen
johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja
lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen
kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin
alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella
kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle
mäskiksi hillotusta selästä.
Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään
varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että
nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!
Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha
ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan
aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli
varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset
kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat
povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken
sovittanut...
Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa.
Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan
tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein
useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.