Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.
Matti oli rikkaan Penttilän ainoa poika ja senpä tähden olikin Matti
vanhustensa lemmikki, niin että heidän sydämensä olivat vaan Matissa ja
Matissa eikä missään muussa.
Äiti rakasti Mattia vielä enemmän siitäkin syystä että Matti oli
aivan äitinsä näköinen, ihan kuin suustaan syletty. Matti oli äitin
mielestä erinomaisen kauniskin juuri sentähden kun hän oli hänen
näköisensä, jota vastoin Matti ei isän mielestä ollut kaunis kun ei
ollut rahtuistakaan hänen näköisensä ja juolahtipa isälle joskus
mieleen että jos tuo Matti ei liene hänen poikansakaan kun oli syntynyt
ennen vihkimistä. Sitä ajatustaan hän ei koskaan ilmaissut ja kun muita
lapsia ei ollut, niin hyvä se oli Mattikin. Ja mitä suuremmaksi Matti
kasvoi, sitä enemmän isänkin rakkaus kiintyi häneen. Isä kuitenkin
kutsui Mattia Matiksi jo lapsesta lähtien, jota vastaan äiti kutsui
Matuksi vielä vaikka Matti oli jo hyvän joukon kolmannella kymmentä,
josta syystä Matti tunsi aina olevansa hieman likempänä äitiä kuin isää.
Matti oli pienestä pahasta lähtien vähäpuheinen, mutta se, mitä hän
sanoi, oli asiallista. Joskus viskasi hän iloisesti pistävän sanan
siinä niissä ei toinen luullutkaan. Tästä kyllä kävi selville että
Matti oli viisaampi mies kuin uskoi kukaan, joka ei liene osannut hänen
kirkkaista, terävistä silmistään tehdä mitään johtopäätöksiä. Tämän
ohessa, kun vähänkin lienee mieli nyrvähtänyt, oli Matti kuitenkin
hyvin herkkä horjahtamaan synkkämieliseksi, jolloin hän ei puhunut
kenellekään yhtään sanaa ja kirkkaat silmätkin näyttivät ihan sammuneen
näköisiltä. Mutta kun tämäkin luonteen ominaisuus oli äitiltä peritty,
niin se ei äitin mielestä ollut mikään vika ja senpä tähden äiti
osasikin aina käyttäytyä niin että Matti joutui heti hyvälle tuulelle
ja silmät kirkastuivat entiselleen.
Matti oli nyt neljänkolmatta vanha. Oli vuosikausia kulunut siitä,
kun Matissa oli huomattu vähintäkään synkkämielisyyden oiretta ja
työt sujuivat Matin käsissä aivan erinomaisella tavalla. Isä ja äiti
mieltyivät Mattiin vieläkin enemmän, sillä nyt näkivät he varmaan että
Matti ei tyhjän tähden omista leveitä hartioita ja jäsäkkää ruumista,
vaan Matti on kuni luotu vanhemmilleen vanhan päivän varaksi ja kykenee
samoina maksamaan heille mitä he Matin eteen ovat raataneet taloa
hoitaessaan Matin varttuessa mieheksi.
Pienen Kytölän punaposkinen Sohviija oli hänkin ainoa tyttö ja
senpä tähden olikin hänen vuoronsa lähteä isälleen toveriksi
kalanpyyntiretkelle milloin vaan sinne mentiin. Hän oli tottunutkin
taistelemaan avaran Heiluan-järven aaltoja vastaan, niin että Kytölän
Kaaperin ruskea venhe nähtiin kiikkuvan ulapalla aaltojen selässä
silloinkin, kun muut eivät tuulen suuruuden takia kyenneet vesille.
Tämän näki Matin kirkas silmä aina kynnellessään Penttilän pitkiä
vakoja ja sydän sykähteli sitä nähdessä, kun tiesi Sohviijan olevan
siinä venheessä airollisena. Mutta silloin Matti seisautti hevosensa
vaolla, kun näki Kytölän Kaaperin venheen kulkevan rannan alatse ja
Sohviijan airojen notkuvan vieläkin vallan väsymättöminä, vaikka oli
pitkän rupeaman riekkunut myrskyn käsissä.
Monena kesänä tämän nähdessään oli Matin povessa virinnyt ajatus, joka
pakotti Mattia seurustelemaan Sohviijan kanssa ja tuntemaan Sohviijaa
vertaisekseen, vaikkapa Matti tiesi olevansakin suuren Penttilän ainoa
perillinen, jonka tähden aina kirkolla käydessään Matti huomasi monen
tytön silmien välkkyvän häntä vastaan; Matin silmät välkkyivät vaan
Sohviijaan.
Muijat tiesivät jo ihan totissa totena kertoa että Matti on ryhtynyt
kosimaan Sohviijaa ja tämä uutinen teki Matin vanhukset levottomiksi,
ei sentähden ettei Matti saisi kosia, mutta hänen oli kosittava
rikkaampia kuin Sohviija oli.
Matin äiti oli nyt tänä heinäkuun kauniina sunnuntaina levottomampi
kuin koskaan ennen siitä kun Matti oli taas mennyt Kytölään, vaikka hän
oli monella hyvällä sanalla Mattia kieltänyt ollenkaan käymästä siellä.
Ennen ei kuitenkaan Matin äiti ollut Mattia hakenut Kytölästä ja
senpä tähden Matin leveät hartiat kovin hytkähtivätkin säpsähdyksestä
Sohviijan rinnalla Kytölän puodissa istuessa, kun ovella sälähti äitin
tuimasti kajahtava ääni:
— Tule pois sieltä Matti; tule ihan rikeneen!
Matti ei enempää odottanut, pisti vaan Sohviijalle kättä, sanoi että
"sillä puheella" ja lähti äitinsä jälessä astua julpottelemaan kuin
kolmivuotias härkä paimenensa jälkeen.
Tietä käydessään ei äiti kuitenkaan malttanut pitää suutaan kiinni,
vaan hetken puhkettuaan ja ähkettyään sanoi:
— Tosi on vanha sananlasku että usein utuinen äiti tuutii lasta
tuskikseen, vaalii lasta vaivoikseen, kuten minäkin sinua.
— Syytöin minä olen, kuului Matin suusta lyhyt sana ja leveissä
kasvoissa näkyi levollinen tyyneys, joka vielä enemmän suututti äitiä.
— Syytöin sinä! Sinä syytöin, tikasi äiti. Enkö ole sinulle hyvällä
sanalla sanonut että pitää pysyä erillään tuommoisista. Ja etkö tiedä
että isäsi on ankara mies, eikä mielly se tuommoisiin.
— Eihän siihen isän tarvitse mieltyäkkään, kun minä miellyn.
- Sinä miellyt! Aivanko sinulla sitten on täysi tosi? Hyi sentään!
— Vasta Perttulina päätimme lähteä pappilaan kuulutusta ottamaan.
— Kuulutusta... En tiedä mitä sanon....
Oletko sinä ihan hullu tai typerä tai höperö... Kuulutusta ilman minun
ja isän luvatta... Ei suuri sana suuta halkaise.
Matti ei tähän virkannut mitään, levollisena vaan käveli äitinsä
jälessä heinäkuun puolipäivän auringon paahtamaa multaista kangastietä
että kuiva poro vaan tupsahteli Matin leveitten jalkoterien alta, mieli
vaan Sohviijassa ja niissä viidessä viikossa, joitten kuluttua oli
lähdettävä kirkolle ottamaan Sohviijan kanssa aviokuulutusta.
Äiti oli vaitiollessaan miettinyt uuden keinon ja alkoi taas uudestaan:
- Emmehän kiellä sinua naimasta, vaan on mentävä kosimaan vertaisiaan.
Olethan lukenut raamatusta miten Iisakin täytyi ottaa muija omasta
säätykunnastaan.
— Niinpä saikin aika narrin, keskeytti Matti ja silmät kiiltivät
kirkkaampina kuin useinkaan ennen.
Äiti ei sitä ollut kuulevinaan, vaan jatkoi ystävällisemmin:
— Ajatteleppas, Mattu-poikani, miten sinulle on tarjona tyttöjä kuin
heiniä. Oletko ajatellut, mikä on Karppalan Tiina, mikä Koskelan Mallu
ja mikä Rekilän Hinriikka ja...
— Tuppelot ovat tuppeloita, keskeytti Matti tyyneesti.
— Mutta Pirkkolan Tilta, onko sekin tuppelo ja kolme tuhatta on
puhtaita rahoja huoltajan kaapissa; ne eivät ole painon alla.
— Pirkkolan Tilta... Hm! Pirkkolan Tilta. Siihen lehmäänkös minä
vaihtaisin reippaan Sohviijani.
— Voi, voi sentään! alkoi äiti pitkän hetken ääneti oltuaan ja
huokailtuaan. Sinä Mattu-poikani et tiedä minun mieltäni... Pitääkö
minun nyt ajatella joutuvani vanhoina, kunnottomina päivinäni tuon
kerjäläisen, tuon sormipyyhkeitteni syöjän kynnestä katsomaan... Tuo
kurja. Tuhansia kertoja olen maljani pyyhkeet eteensä ojentanut ja
syönyt on makeaan suuhunsa. Tämäkö tulisi nyt minun syöttäjäkseni...
Voi kauhistus ja kuolema!
Tämän sanottuaan puristi äiti ulos katkeran itkun, jolla varsin tahtoi
Matille näyttää miten kamala tämä Matin aije on.
Matti ei siitä kuitenkaan ollut tietääkseenkään, levollisena vaan
käveli äitinsä jälessä kotiin, jossa kolkon viileässä luhdissaan
köllistyi vuoteelleen ja ajatteli katkeamatta äskeistä aijetta
Sohviijan kanssa ja sitä viittä viikkoa, jonka kuluttua lähdetään
pappilaan.
Isä ja äiti päättivät kovuudella käydä Matin kimppuun saadakseen siten
Matin luopumaan aikeestaan ja niinpä huomen-aamuna syntyikin aika
meteli. Isä kiroili ja uhkaili Sohviijan repiä seitsemiksi paloiksi,
jos vaan se vetäisi luunsa näille poroille ja äiti itki ja pauhasi.
Matti tästä ei ollut tietävinään, ikään kun ei olisi mitään tapahtunut,
eikä virkannut sanaakaan.
Matin äänettömyys yhä enemmän suututti isää ja äitiä ja he jatkoivat
pauhaamistaan viikkokausia saadakseen siten Matin kielen liikkeelle
ja kuullakseen, mikä on Matin lopullinen aikomus. Matti kuitenkin
pysyi ääneti, teki vaan työtä entistään hurjemmin, söi ruokansa
hyvällä halulla ja nukkui yönsä levollisena juuri kun ei mitään olisi
tapahtunut; ajatteli vaan väliin että ei yksi kauvan naura eikä yksi
kivi tee jauhoja; lopettavathan ne kun ovat alottaneetkin pauhaamisensa.
Matin toivo ei kuitenkaan toteutunut. Mitä enemmän hän pysyi
äänettömänä sitä vimmatummaksi kävi ukon kiukku. Jopa eräänä iltana,
kun Matti väsyneenä tuli päivän työstä leikkuupellolta, ukko lensi kuin
noidannuoli Matin eteen, polki jalkaa lattiaan, räiskytti kämmeniään
yhteen ja ärjyi:
Jos et heitä sitä Kytölän Sopan kosimista pois, niin minä sinut ajan
pois kotoa etkä saa perintöä et tinaista nappia. Sanotko että heität,
vai joko otan halon tuosta sopelta ja ajan tielle.
Matti ei kuitenkaan virkannut sanaakaan, siirtyi vaan pois ja vaikka
isä teuhasi mukana ja ärjyi ärjymistään, niin Matti vaan siirtyi. Ja
kun ei silläkään päässyt, niin pakeni metsään, josta kierti Kytölään
Sohviijan luokse.
Sohviija oli kuullut Penttilän elämästä ja ikäänkuin kauhistui
nähdessään Matin ja samassa tulvahtivat silmät täyteen uusia kyyneliä,
joitten syytä ei kerinnyt arvatakaan, minkä tähden ne tulivat, olihan
hän monta päivää jo itkenyt.
— Mitä sinä itket? sanoi Matti, hieman hämmästyneenä ja kirkkaat silmät
katselivat läpitunkevammin kuin koskaan ennen.
— Sentähden kun täytyy sinusta erota.
— Erota?... Kuka sen on sanonut, huudahti Matti kesken Sohviijan puheen
ja kasvot menivät jäykiksi.
— En voi mennä elävältä helvettiin... Tässä on tämä sormuksesi,
sanoi Sohviija ja työnsi taskustaan kaivetun kirkkaan sormuksen
Matille, siten saadakseen sen eron toimitetuksi niin pikaisesti kuin
mahdollista, kun se kuitenkin täytyi tehdä.
— Pitäisit kuitenkin muistonani, kuului Matin hyvämielinen sana ja
vaistomaisesti tarttui hän Sohviijaan syliksi.
— Mitäpä tarvitsisimme muistoja, unohtaminen olisi voitto. Eikös niin,
Matti, kuiskasi Sohviija ja kierti hänkin sylensä Matin ympäri.
— Unohda sinä jos voit, en kuitenkaan ota sitä sormusta, virkkoi Matti
särkyneellä äänellä puolen tunnin verran ääneti oltuaan ja kyyneleet
valuivat Matinkin kasvoja pitkin.
Enempää eivät Matti ja Sohviija puhelleet; sylitysten istuen Sohviijan
pienen puodin penkillä itkivät, itkivät kumpikin ihan sydämensä
pohjasta, että Matinkin tukeva ruumis tuntui vapisevan.
Viimein, kun olivat itkeneet itsensä kuiviin, tuntui eroaminen
mahdolliselta ja hiljalleen löyhtyivät Matin käsivarret Sohviijan
ympäriltä siksi kun ne kokonaan raukesivat alas ja Matti Sohviijan
monien kehoitusten perästä saattoi lähteä pois.
Matti ei nyt nukkunut koko yönä. Levottomana kuni tuskassa viehkuroi
hän vuoteellaan ja mitä enemmän yö kului, sitä synkemmäksi kävi
mieli, että päivän valkeneminenkin tuntui pelottavalta. Matti tunsi
nyt Sohviijan menettämisessä menettäneensä kaikki, mitä ikänä hänelle
elämä oli luvannut. Hän noissa tuskissaan ei enää elämältä mitään
muuta toivonut kuin päästäkseen jonkunlaiseen mielen häiriöön, ettei
tarvitsisi tuntea mitään, ei kärsiä mistään, ei ajatella mitään, ei
muistaa mitään, mutta samalla voisi olla rangaistuksena vanhemmilleen
siitä pahasta, mitä hänelle olivat tehneet.
Viikkokauden oli Matti levottomassa tilassa. Ei tiedetty hänen syöneen
eikä nukkuneen, kävellä töllisteli vaan sinne ja tänne, että hetkeäkään
ei nähty hänen olevan yhdessä kohti. Työhön hän ei kumminkaan tarttunut
vaikka häntä hyvällä ja pahalla siihen kehoitettiin.
Tämä suututti ukkoa, kun oli kiintein leikkuuaika ja Matti, paras
leikkuumies, tuli semmoiseksi. Mutta toiselta puolen oli ukolla hyvä
toivo; kun hän näki että Matti ei pahasti riennä enää Kytölään kuten
ennen, niin tiesi hän Matin aikaa voittaen siitä selviävän, samoin kuin
ennenkin, silloin kun hän oli sattunut synkkämielisyyteen horjahtamaan
ja että hyvä siitä kuitenkin lopussa tulee, kunhan edes sillä hinnalla
päästään selviämään Sohviijan pauloista.
Äiti rupesi kumminkin pelkäämään pahaa ja usein otti hän Mattia
olkapäästä kiinni ja sanoi:
— Sinä ainoa lapseni! Miten voit sinä minulle tuottaa tämän surun? Etkö
ymmärrä äidin sydäntä, ja samassa parahti hän kohtikurkkuaan itkemään,
varsin näyttääkseen Matille surunsa syvyyttä, siten nähdäkseen mitä
tämä Mattiin vaikuttaa.
Matti pysyi kuitenkin välinpitämättömänä, kun ei olisi kuullutkaan
äitinsä puhetta eikä itkua ja lähti vaan kävellä törkkäilemään; paksut
huulet vaan hieman liikkuivat ja sammuneet silmät katselivat maahan.
Matti kun ei päässyt siihen toivottuun tilaan ettei tarvitseisi tuntea
mitään ja näki ettei äitinsä monkatuksista tule koskaan loppua, niin
hän tahtoi näyttäytyä todelliseksi hupsuksi, maksoi mitä maksoi.
Niinpä eräänä yönä oli hän hakenut vanhat paikkaiset ja nokiset
roviovaatteensa ja puki ne päälleen. Jalkoihinsa sitoi hän nokiset
tuohivirsut ja päähänsä veti vanhan, kymmeniä vuosia joutilaana
ajelehtaneen näätäreuhka-resun. Luhdin yliseltä löysi hän vanhan,
kovaksi rajettuneen laukun, tukki sen täyteen ryysyjä, vaatteen palasia
ja lankakerän sommeloita, sitoi sitten selkäänsä, kuten ainakin
matkalle lähtevä ja viimeksi veti pitkävartiset koirakintaat käsiinsä.
Näin lähtemäänaikovan näköisenä rupesi Matti Penttilän pirtin penkille
ja jäsentäkään liikuttamatta, lattiaan katsoa tuijottaen istui siinä,
kunnes aamusella ylösnoustuaan Matin isä tuli pirttiin, lähteäkseen
työhön ja toimittaakseen muitakin mukaansa.
Isä ensin kauhistui nähdessään Matin siinä laitoksessa ja seisahtui
keskelle lattiaa. Mutta samassa pisti hänelle vihaksi ja hän ärjäsi:
— Mitä kuvattelet siinä! Kun otan halon tuosta sopelta ja vetelen
lanteillesi, niin tiedät saaneesi, moinen kummittelija. Etkö muista
että olen aikonut ajaa sinut pois kotoa, etkä perintöä saa et tinaista
neulaa, jos et heitä niitä hullutuksia pois ja asetu entisellesi.
Mutta kun Matin silmäkään ei värähtänyt tätä kuullessa ja Matti istui
kuni kylmettynyt ja tuijotti lattiaan, niin isä luuli todellakin Matin
tulleen hupsuksi, eikä kuitenkaan ottanut halkoa, kässi vaan Matin luo
ja nähdäkseen mitä se Mattiin vaikuttaisi, potkasi häntä reiteen ja
ärjäsi taas:
— Kävele työhön ja kävele hyvällä tai...!
Matti tämän potkasemisen saatuaan siirtyi nöyrästi toiseen paikkaan,
ikäänkuin toisen tieltä pois ja istui taas penkille kuten ennenkin,
tuijottaen lattiaan tyynenä, niin kun ei mitään olisi tapahtunut.
Isä ei kuitenkaan uhkauksiaan täyttänyt, puhisten ja pauhaten poistui
vaan ulos mennäkseen työhönsä. Mutta samassa tuli äiti pirttiin ja,
nähtyään Matin niissä tamineissaan, parahti kohtikurkkuaan itkemään ja
huusi:
— Herra Jumala sentään! Sitähän olen pelännyt, että järkensä se
menettää. Kaikkia pitää nähdä!
Samassa kiirehti hän Matin viereen istumaan, tarttui kaksin käsin
kaulaan, hätäili ja reutoi Mattia ja rukoili:
— Matti kulta! Minun ainoa lapseni! Kuule nyt? Jos kipenekään on
sinulla ymmärrystä, niin kuule nyt mitä sanon. Jos kipenekään on
lämmintä verta rinnassasi, niin kuule nyt äitiä! Minä teen sinulle
vaikka mitä hyvää; mitä ikänä osaan, teen minä sinulle, kun tulet
entisellesi... Sano nyt edes yksi sana... Herra Jumala, kun on jäykkä,
ihan kuin kylmettynyt jänis, ihan kuin juurikka! Sano nyt yksi sana,
sano rakas Mattu poikani!
Tätä teki äiti pitkän aikaa. Mutta Matti pysyi jäykkänä, eikä äitinsä
nujuuttaessa rahtustakaan hievahtanut sinne eikä tänne, ei edes
päätäänkään kääntänyt puoleen eikä toiseen, silmiään räväyttämättä
tuijotti vaan raollaan hölmöttävään honkaisen siltapalkin saumaan,
vaikka ei hän siitäkään mitään nähnyt.
Matti istui siinä sijassaan kolme päivää. Ja huolimatta siitä, että
Elokuun helteisten päiväin kuumentamassa pirtissä näätäreuhka päässä
istuessa juoksi hiki roitonaan pitkin kasvoja, että vaatteet kastuivat
rinnoilla, hän vaan istui, eikä värväyttänyt ruumistaan muulloin, kuin
äitinsä ottaessa näätäreuhkaa päästä, jotta Matilla olisi viileämpi.
Silloin Matti kaksin käsin painoi päätään, että näätäreuhka oli kuin
kallion raossa.
Äiti uskoi Matin olevan auttamattomassa tilassa ja lakkaamatta hän nämä
kolme päivää rukoili ja itki Matin vieressä ja lupasi tehdä Matille
mitä vaan osasi, kun Matti vaan tulisi entiselleen.
Matin korvat olivat tämän kaiken aikaa auki kuulemaan, kuuluisiko äitin
lupauksissa saada tuoda Kytölän Sohviija kotiinsa talonsa emännäksi.
Mutta tätä kun ei viimeinkään kuulunut, niin neljäntenä yönä, kun äiti
uupui hetkeksi nukkumaan Matin lähelle penkille, hiipi Matti ulos ja
katosi teille tietämättömille. Aamun tultua ryhdyttiin kylän väen
kanssa hakemaan Mattia, jos hän olisi hirttäynyt tai muuten menettänyt
itsensä. Kun ei kukaan ei likellä eikä kaukana ollut Mattia nähnyt sinä
yönä liikkeellä, niin uskottiin hänen olevan metsässä tai järvessä,
jonka tähden nimismies pakotti kaikki kyläläiset, jokaisen, ken vaan
kynnelle kykeni, hakemaan kadonnutta. Tämä jahti kesti viikkokauden,
mutta kun ei sittenkään Mattia löytynyt, niin täytyi tyytyä siihen.
Matti tahtoi siirtyä vieraalle paikkakunnalle kenenkään tietämättä.
Niinpä hän nyt elokuun kuhjaisena yösydännä kiirehti salolle, jossa ei
sinä vuodenaikana ollut liikkeessä ketään, ei edes metsämiehiäkään,
kun oli kiire leikkuuaika. Tämä asumaton salo ylti sivutse kahden
kirkkokunnan, aina toiseen kuvernöörin lääniin. Tätä saloa Matti
matkusteli ja kipeimpään nälkäänsä pureskeli niitä leipäpalasia,
joita oli laukkuunsa ryökköin sisään tunkenut. Kun hän pääsi toisessa
kuvernöörin läänissä ihmisiin ja tiesi varmaan ett'ei ketään siellä
löytyisi, joka hänen tuntisi, rupesi hän kerjäämään talosta taloon. Ei
kukaan uskonut Matin olevan täysijärkisen; sitä todisti sekin, että kun
Matille joku antoi rahan, otti hän taskustaan lankakerän ja kiepotti
siitä rahan ympärille lankaa niin ihmeellisellä nopeudella, että käsien
liikettä tuskin silmä eroitti. Rahan ympärille kun oli saanut lankaa
niin paljon, ettei enää rahaa näkynyt, otti Matti lakin päästään ja
sitten vasta kiitteli rahan antajaa. Lakkia ei hän pannut päähänsä,
ennenkuin kääntyi selin rahan antajaan, jolloin hän vasta pisti
rahankin taskuunsa ja lähti talosta melkein paeten.