XI

Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko

Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta

pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut.

Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen

kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä

syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja

ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.

Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui

tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet

rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään.

Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja

kurkisti sisään.

Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen

tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman

entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä,

sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen

tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä

pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta

kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä

hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.

Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi

hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen

harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa

kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa

kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan

kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa

varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja

ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli

humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet

jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys

tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti

siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla

vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja

ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen

sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan

tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies,

lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.

Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä,

mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä

pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut

ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:

— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti,

kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä

rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli

katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä

häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon

kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa

maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa

sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko

sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän

kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja

väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi

itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa

muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet

voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole

mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et

milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy

maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla

valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti

vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä

horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä

ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:

— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin...

Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.

Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:

— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo

maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan

raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä

jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta

saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan

oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan

meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan

pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki

voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin

toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.

— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.

— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli

sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin

kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina

hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja

tuhkaan.

Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi

huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton,

hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja

muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:

— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja

itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi

ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti

pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken,

kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun

hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät

ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento

lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.

Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:

— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii.

Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka

napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta

kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua.

Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa

luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.

Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat

vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen

kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin,

availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle

omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille

selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan

ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat

ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen

kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo

oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla

kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan

suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti

kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet

silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten

muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua.

Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan,

se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan

korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen

päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen,

valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden,

samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.

Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen

vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson,

edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja

rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan

hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja

katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen,

ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:

— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla

murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä

ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme

olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.

Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle

vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa,

kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat

avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta

mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin

ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut

pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme,

kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset

hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"

Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka

isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka

kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan

säilyttänyt:

Sun haltuus annan, isäni,

Mä sielun, ruumiin, henkeni,

Suo suloisesti maataksein

Ja apus aina saadaksein.

Suo nousta jälleen raitisna,

Sua kiittämähän valmisna,

Mull' ole aina armias,

Suloinen, hyvä, laupias.

* * * * *

Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa

isännältä:

— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja

onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?

Isäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan

laskevan leikkiä:

— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan

puuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.

Vieras sanoi vakavasti:

— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla

ehkä vielä joku toivomus?

Isäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän

keskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:

— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin

hartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen

autuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.

Vieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen

sanoessaan:

— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää

kolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?

Isäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen

kysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä

selitti hämillään:

— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän

tässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen

rahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan...

— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras

hymyillen.

— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi,

ottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti,

että jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin

olisihan jo sekin jotakin.

— Varmasti siunautuu, vakuutti vieras ja lähti.

Isäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään

rauhaa ja iloa.