Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle
kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi
elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi,
millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut.
Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen,
hän riensi vilkaisemaan töllille päin.
Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä
kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä
heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin
nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä
ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti
kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus.
Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky,
valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan,
oliko mitään uutta tapahtunut.
Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta
kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän
mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla
kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan
yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet,
vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?"
kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi
ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja
päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo
aivan kauhistuneena kiljaisi:
— No jopa olit...! Mitä tietä se lähti?
Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista
vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn,
vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä
nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet
viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi
edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.
Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla,
jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin
hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi?
Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli
hänen korkein toivomuksensa?
Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa
valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se
tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se
sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko
aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos
tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän
kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein
toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden
kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen
omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa,
uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi...?"
Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut
älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli
kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut
enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa,
niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo
hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta,
jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.
Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut
siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin
suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle
myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin
miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti
koko päivän.
Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka
oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet
hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo
kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä
tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli
jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain
näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun
ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja
aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat
köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs
ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta,
kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen
tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi
yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja
syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan
hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut
niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!
Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä.
Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa
päässänsä ja pyörtyi.
* * * * *
Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi
iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän
päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä
kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä
oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla
kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön.
Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset,
hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko
siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen
aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka
on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että
se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi
kohdella.
Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan
hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen
tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon
kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja
kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän
kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa.
Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa,
sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet
hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin
taas näyttäytyy..."
Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo
katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt,
ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää
tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä
se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa
rahilta".
Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä
ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä
suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen
kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä
kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui
rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis
raukeni lepoon.
Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo
makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli
sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui
kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta
huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas
puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja
rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.
Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi
vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas,
kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän
älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän
penkilleen.
Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut
tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia
täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut
vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan
kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta
olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle.
Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta
kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta,
tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän
kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut,
"vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan
joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli
kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät
sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte
tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen
taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että
rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan
kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää
haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin
Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".
Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja
isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä
uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon
aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen
vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut
tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun
tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti
Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli
kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.