IX

Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä

tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan

karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella

rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:

— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni

porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta

minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois

ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän

uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat

raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka

sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos.

Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas

tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan

sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin

tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!

Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti

kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa

kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli

hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen,

pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla

opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut

siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan

kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin

tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta

kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla

äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa

ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha

sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.

Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään,

perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:

— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen

siipi hiipaisi!

Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen,

ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja

puheli touhuten:

— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja

perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja

ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta

maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan,

mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt

rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa

sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin

tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä

neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki

ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?

Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta,

pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko

hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa.

Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti

toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen

edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat

rikkaan miehen asunnolle.

Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe

kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka

silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä

ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa

hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.

Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön

katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi

Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse

maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli

sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen

valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas

vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä

valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon

kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja

rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren

puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä

tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle

vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle,

yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito

Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa

hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka

sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä

Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta

hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan

polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen

koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi

ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen

edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että

tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi

taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois.

Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa

taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski

siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti

silmänsä.

Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin

sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna.

Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi

katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.

Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä,

joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät

näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi

hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän

sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.

Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä,

ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka

tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.

Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon

otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin

tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja

jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä

kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole.

Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella

eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle,

joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru

saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja

vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli,

kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin,

iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään

kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena.

Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi

tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa

ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.

Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta

kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus,

jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu.

Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja

luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä

kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin

läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen

tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.

Mutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten,

hiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen

kokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan

kuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti

kaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon

kuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan

tunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän

sydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.

X

Lusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies

pysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi

heidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa

häntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin

käsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja

pisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun.

Santtepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään

sanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta

Santtepekki sanoi:

— Annappas tänne se kukkaro!

Lusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta

rahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden

hän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti

kolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen,

kunnes lopuksi kysyi:

— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä

nuhtelevaisesti ja sanoi:

— Sille, joka söi sen lampaan sydämen.

Lustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta

makea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja

lapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi

hilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:

— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen

älynneen.

Santtepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen

nuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis

puhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja

silloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.

Hän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se

kalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja

varmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista;

silloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean

hävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa,

maahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe;

se jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei

kuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa,

surumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se

jättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle,

takana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä

tyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se

kalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka

astuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään

kuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan

tyhjyyden.

Sen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti

iloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi.

Katse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä

huolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken

oli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut

Lustiin poltinmerkkinsä.

Lusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin

hukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui

menemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin

välähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja

kaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä

kurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää,

mutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.

Näin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän

jatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten

vierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki

häntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen

itsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui

hänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin

olisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani

hänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien

korventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi

synnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli

ystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen

vapahduksensa hetkeä.

Näin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti

tuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja

hän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut.

Tällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut

ähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden

ja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana

kuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti

hänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen

sanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin.

Santtepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään,

alakuloiseen huoneeseen.

Hänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa

tuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille

seinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli

väkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus.

Vastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki

älysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului

puhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja

jännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti

jutteli ja kenen kanssa.

Pian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon

kiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä

lyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi

kirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes

taas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili

ja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa

kävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä

nähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla

liittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin

lattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä,

naurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku

outo, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen

kiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan

ennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan

mitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista

kuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin

saatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan

ja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja

herpaisi sydämen lyönnit.

Santtepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin

huoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli

hänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta.

Hänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli

taistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja

voitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin

heti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut

Lustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta

hän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut.

Raha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun,

hänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa

käsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa

hän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin

rahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä,

ei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit

syrjään ja sanoi synkästi:

— Loppui kaikki. Vie omasi pois ja mene!

— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartui

Lustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Silloin

Lusti karkasi ylös vuoteeltaan.

Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista

rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa.

Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen,

kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle

ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen

miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin

tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja

kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat

varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti

ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen

päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi

ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti

miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta

ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan,

ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja

kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana,

vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena

ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen,

kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:

— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!

Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti

hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen

kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen

kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus

jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät

täydelleen ymmärtäneet.

* * * * *

Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä

hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti,

valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti

tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin

vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.

Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa.

Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas

lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine

purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto

rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi

sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää,

kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten

seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen

ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen

rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä

salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika,

kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin

ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut

sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin

mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella

taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden

sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi,

joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon

päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän

syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen

hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman

kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja

synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan

tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on

iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen

sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän

ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen

nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen

toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin

taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena

sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan

ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho

kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen

ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva

lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja

anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet,

ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko,

jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja

taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana

ollut.

Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti

lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli

tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se

saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi,

että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa.

Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän

enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin

ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan

iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi

lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen

rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi

sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka

hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään,

oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena

lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden

isänä.

Lusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:

— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain

kaikesta hyvyydestäsi.

Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli

vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:

— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja

valehtelin?

Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa

tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä.

Lusti puhui taas:

— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet

paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi

vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni,

Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei

kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt,

tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki

anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt

lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!

Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi

kynnykselle.

* * * * *

Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja

kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä

tavalla nuorensi häntä.

Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan,

tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis

koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä

liverryksiään, onnellisina ja surematta.

Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten

etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli

sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko

hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.