VIII

Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati

iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi

Lusti:

— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä

isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada

sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan

vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne,

koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä

rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.

Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana

ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti

ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa

pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä

mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään.

Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle

ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui

olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle.

Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada

itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä

Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että

synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä

mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein

hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä

koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea

porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi

ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa,

että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja

vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja

Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.

Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti

lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä

täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana

tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja

tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli

kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla

äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä

naurunpuuskilla ja huomautuksilla.

Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen

hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa

ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään

ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa

himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan

vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta,

täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä,

kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan

ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi

itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan

kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin,

jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui

Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat

ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon

reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton

varjelus.

Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven

narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka

synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet

huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina;

kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa

rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina

tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät

hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka

levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi

tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän

oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.

Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli

joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin

tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä

ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja

ärjäisi tulijalle:

— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!

Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen

joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:

— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.

— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen

vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras

ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka

luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan

siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen,

kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi

tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä

viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen

kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa

hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän

tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:

— Riitaako haastat?

— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli

nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa

ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:

— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!

Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!

Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.

Ja samassa oli tuima ottelu käynnissä.

Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin

huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta

samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut

tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että

hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan.

Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien

yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja

suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet

karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan

Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli

lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti

kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.

Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen

seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat

tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari,

ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti

ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan

kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi

pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani

ennenkin on ohjannut".

Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin

kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman

kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän

hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle.

Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen

hyväntuulisesti:

— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa

eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut

nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja

lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!

Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin

varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia

kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti

riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan

kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt

kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken

nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken

puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen

puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:

- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin

surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy,

niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!

Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet

ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen,

komentaen:

— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa,

ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä

ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein

antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin

hienona tänne joukkoomme yritti?

— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään

sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin

oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon

hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä

tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen

eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:

— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle

ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko

sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi,

kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!

Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.

"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa

omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä

lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni,

joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt,

mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla

hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan

saakka. Lusti sanoi hyväksyen:

— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä

sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin

uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä

ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän

aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta

ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti

uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä.

Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen,

mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka

Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on

elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä

synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja

oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja

teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin

kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden

soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään

krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat,

uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti

haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä

kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä

poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret

kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen.

Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:

— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!

Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä

yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön

pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä

hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet

hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin

tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:

— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui

kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat

voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu

ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson

toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut

sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti

palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä

joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen

haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi

Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja...

Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt

ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa

oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti.

Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:

— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen,

joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin

surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen

paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama

kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon

Nasarealaisen opetuslapsia, ja...

Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan,

kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen

taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän

jatkoi:

— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran...

Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville.

Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko

ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi

kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:

— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas

katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko

kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti.

Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne

Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?

Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:

— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista

juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan

vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä

Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen

papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee

Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä

sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä

perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi

ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti

kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja

Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos

on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä

tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen

tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa

ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata

lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla

millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa

kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi

juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat,

eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin

poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo

kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti

pohjaan!

Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta

huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta

ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa.

Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili

rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille

iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja

vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä

ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja

juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla

kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun

vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta,

valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin

painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"

Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat

siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.