VII

Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä

kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi

kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi,

herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa,

järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut,

jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta

pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan

kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja

tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään

astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä

nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi.

Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään,

perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin

hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle

miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan

kannettavaksi, sanoi Jeesus:

— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle

ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin

viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten

toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.

Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan

tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän

vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin

siunausta heidän keskuuteensa.

Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron

sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä

siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun

häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja

sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla

rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään

kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa

oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies

Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä

puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä

silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja

ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne

päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.

Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen,

valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa

nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen

silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko

tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:

— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?

Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen

tervehdykseen ja sanoo:

— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?

Silloin Pietari älyää sanoa:

— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.

Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä

tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa

tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta

syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää

koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:

— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan

aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.

Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes

rupeaa nauramaan ja sanoo:

— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä

pidän sinusta — kas siinä, heh!

Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein

sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena

pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen

leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden

vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja

hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen

muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki,

puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä

pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli

kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:

— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo

yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta

mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!

Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää

sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti

kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas

uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli

hänelle Lusti:

— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos

tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse

terveydeksesi!

Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet

silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:

— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!

Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä

ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon

miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän

oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:

— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä

toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute,

niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me

kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.

— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen

koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän

Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.

— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti,

ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta,

Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä

maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen

pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä

nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.

Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:

— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?

Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.

— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan,

mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka

viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen

kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei

vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy

jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin

rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.

Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon

hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä

hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta

näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla

Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:

— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo

moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion

elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta

varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä.

Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä

ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen

tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa

sieluni iankaikkiseen autuuteensa.

Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:

— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina

petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?

— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa

mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha,

urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni

muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen

saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt

pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina

puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen

lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta

olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi,

että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan,

olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se!

Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan

itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen,

nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia

ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit

rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen

kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on

mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä

luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko

nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?

Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen

ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään,

oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei

käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti

hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken,

mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta

siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla

ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen

vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies

Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti,

mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa

sekaannustaan ja virkahti ankarasti:

— Helvettiin sinä joudut!

— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi

tähän hyväntuulisesti Lusti.

He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan,

kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he

näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli

silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti

ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä

silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli

kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti

hän. Isäntä huokaili:

— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan

huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.

— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun,

äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se

on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy,

Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä,

vaikka onkin näkö pilalla.

Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli

hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen

silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että

huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän

kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne

oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se

hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä,

otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan

rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan

sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi

rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:

— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!

Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois

ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin

jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä

heltiää!"

Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa

hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta

Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies

Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:

— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!

Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?

— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta

hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.

— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt

Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.

Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.

Ja isäntä lisäsi:

— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne,

niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.

Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä

sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi

lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät

kulkemaan.

— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti

opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka,

että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä

taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi

olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja

minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä

tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin

pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta,

emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka

muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.

Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen..

Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei

näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun

jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin

hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan

tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko

mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä

avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin

suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen

kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella

mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi

Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:

— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä

vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat;

minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse

pilautumaan.

Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi

mennessään Lustille:

— Paista sydänkin ja säästä se minulle.

— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään

puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla

mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.

Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen

tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko

varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki

palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:

— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.

Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut

asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä

huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat

edelleen.