VI

Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon

selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se

taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:

— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen

valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään

saalistaan?

Jeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:

— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää

tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?

— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi.

Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä

lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän

on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle

mahdottomuus?

Mutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:

— Kuuletko mitään?

Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi

yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää

pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä

hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen

mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta

Jeesus sanoi taas:

— Kuuntele vielä!

Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa

outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman

tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta,

surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä

hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma,

tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa

jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli

vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:

— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.

Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän

puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle,

eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän

kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso

eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on

sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!

Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui

heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti

Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui

tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea

viima.

Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään

pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen

ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin".

Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin

kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja

lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:

— Mitä hiihdit, seppä?

Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti

uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut

ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin

asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa,

jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi

surumielisesti:

— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää

pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto

Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.

Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän

kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis

siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:

— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin

kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle

voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin

pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä

voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.

* * * * *

Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon

selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset

matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt

selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima?

Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi,

ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta,

että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos

Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin

Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja

muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä

väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan

hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?

Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin

unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului

äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta,

joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä

kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie,

totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle

selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa

vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen

siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen

kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta

nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen

mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka

oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja

antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.

Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen

parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen

lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas

rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä

ilmassa.

Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo

vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan

viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi

takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten

kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.

Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää,

kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin

mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui

edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen

rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli

aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin

kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään.

Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut,

ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi

rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:

— Vieras käypi istumaan.

Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi

omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä

se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten

ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa.

Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:

— Mitä olisi asiaa?

Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa

sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä

tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:

— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En

suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.

— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani

anna.

Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi.

Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin

iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:

— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!

Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä

käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä

ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi

kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan

antamalla pelastuksen uskolla:

— Tartu kiinni!

Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän

silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä

vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena,

ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän

kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei

enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti

mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko

kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa

tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen

korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen

sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka

paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.

* * * * *

— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus

käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa,

etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan

iltikseen.

Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa

edelleen ja puheli:

— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä... ja totuutta

etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois

niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi

hiihtelisivät — johan nyt!

Ja hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:

— Eivät hiihtele, eivät... Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka

tarjolle tulet.

Silloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:

— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!

Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain

talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen

mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen

vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla

myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan

Jeesukselle:

— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!

Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus

käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan

ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui

hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari

ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden

vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa

herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan

kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen

rakkaus.