IV

Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat

kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja

nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä,

että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa

mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina

valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä

olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi

niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi

ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä

hengenkin?

Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat

ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja

tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi

tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei

milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin

vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja

tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan

nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon

ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut

tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin

pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota

ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen;

salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä

täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen;

päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi,

niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa

sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut

hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä

herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä,

raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan

kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi

häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha

seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt

niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden

ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa

uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa

siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet

parrassa hilisten.

Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi

ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta

kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä

iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään

maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon.

Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin

paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset

näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä

päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia

aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas

särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut

jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä.

Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden

äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa

kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen

tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon

olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen

samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain

hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana

nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi

aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani

näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään

ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta

vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti

hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden

halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää

mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä

tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään

maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän

tuijotti herkeämättä.

Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta

— hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla

taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla

ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja

miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden.

Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut

kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt

ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään.

Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä

tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen

pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi

valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa

häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja,

mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi

värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen.

Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista

nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä

tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat

sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri

värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin

seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista

nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne

olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä

kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan

tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana

hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta

lähemmäksi... se ei kävele... se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta

lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä

tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.

Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat

suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon

kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen

yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa

kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi,

kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä

silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan

viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän

enää elossa vai vainaja.

Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen

edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on

hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa,

käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee

näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa,

millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan

sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia

ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne

hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon,

elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu.

Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös

hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään

pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon

hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.

Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi

sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle

myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen

vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois.

Sovitaanko näin?"

"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä

viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä

löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman

tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.

Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa

ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten

takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä

tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi

sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli

tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset

ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja

hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja

taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että

oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä".

Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi

kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat

huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat

kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin,

mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta,

varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.

Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen

hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan

taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen

tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen

mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun

hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut

nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan

oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut

silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt

pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito",

oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa

kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut

kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa

milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa

voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut

sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi

taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.

Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten

halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä

aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta

ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja

selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.

Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä

vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa

noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?

V

Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä

hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen

liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt,

miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan

satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita,

maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut.

Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti

kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden

sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu.

He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä

istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli

yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin

kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta

seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi

tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin

sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:

— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen

parempaan kenkään.

— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti

seppä ja takoi takomistaan.

— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta

kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.

Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin,

mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla

samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo,

joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen

silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen

seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti

huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen

pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula

rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän

terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä?

Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä

sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?

Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä

puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä

totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse,

tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin.

Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli

samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan

paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana.

Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta,

mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.

Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat

muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin

kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi

seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa

musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä

seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee

himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo

uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan

nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee

paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin

lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta

pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti

on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan

tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä... Mutta ei — ei täällä

ole märkiä hiiliä... "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja

heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen

nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia

ovat, ei luonnista. Mitä nyt?

Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee

kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee

hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta

kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot

pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt?

Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain

pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös

niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa

käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan

hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään

siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin

käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon

salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään

terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.

Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan

ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo

oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia

hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.