Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla
vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista
Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli
häntä ja kysyi:
— Mitä itket, Pietari?
— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle
miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko
rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?
Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja
loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:
— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin
päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin
haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä
köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin
kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen
rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja
kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se
sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.
Tässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.
Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka
sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen
jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten
ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki.
Vavisten kysyi Pietari:
— Mitä hän siellä tekee?
— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on
suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on
kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.
— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.
— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan
huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden
poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa.
Katso itse!
Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän
pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän
nousi ja sanoi:
— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus
katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:
— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö
näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme
tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle,
ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko
rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat
maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään,
ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on
todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden
törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?
— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.
— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys.
Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki,
joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.
He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat
hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää.
Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään
omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena
hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta
Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu
auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti
ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne
kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.