II

Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun

hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme

hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa.

Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli

saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä

ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin

saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä.

Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti

kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä

rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.

Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana

kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen

kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi

pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän

näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:

— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään

sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin

runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja

arveli:

— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi

luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.

Silloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:

— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies,

josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen

mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet

vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.

Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin

myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa

köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin

hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli

muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi

pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt

köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä,

vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:

— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?

— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha

välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.

He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa

kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison

ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn

pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista,

joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen

tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut,

paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä

unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä

tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.

Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli

ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat

ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti

avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli

äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.

Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni

kuului tiedustelevan, kuka koputti.

— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden

pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti,

katsahtaen samalla Pietariin.

— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä

tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!

— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä

muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on

näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin

työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?

— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän

ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.

— Kyllähän me... kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt

riihelle...

Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään.

Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi

murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen

vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas

surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin

ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan

vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla

varhain valmiina riihelle lähtöön.

Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa

seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa

huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen.

Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla

olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.

Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan

pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle

ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus

kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan

antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä

vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan

rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla

nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi

vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä

taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen

ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt

on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.

Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen

osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:

— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa

nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei

sinua enää lyö.

— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.

— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.

Ja Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.

Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä

todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin

ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan:

"Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen

lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo

osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin

Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät

jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää

kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken

olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan

kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja

pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä

hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja

sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.

Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa

haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat

sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä

isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä

parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus

riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse

istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.

Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo

oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen

melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen

ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä

kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika

rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi

tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka

useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin

piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän

katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä

ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.

Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa

hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin

kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki,

keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan

lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla

lyhdyllä...? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä...? No eihän vain...?"

Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi,

kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli

tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut

ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta

pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen,

vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti

tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja

hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja

saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti

tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.

Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen

hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia

raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja

näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta

ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja

kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä

mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin

ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt

niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut

emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei

olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin

puida suuren riihen".

Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli

hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen

sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset

tavata.