Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi,
mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä
antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta.
"Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä,
mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko
pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita
Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi
kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".
Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin
aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä
sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla
oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti
suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun
valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti
ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja
niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan
olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä
tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä
vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen
hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet
Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se
vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin
kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo
hämärtyneeseen kirkkoon.
Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin
eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän
reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi
tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä
hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä
lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle
tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on
sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä,
mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti
häneen".
Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari
yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin
juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui
suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti
vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että
kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän
oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö
joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä
aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia
ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon
omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi
kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.
Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään
erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin
vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta
sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien
pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt
itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä
paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.
Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut
koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä
jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja
karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä
katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä
äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa
ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi
hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.
Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin
haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun
ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että
paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei
ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin
aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa
luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa
minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi
lattialla myrkyllisen näköisesti.
Saatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan
syrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin
hautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle.
Hirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi
omituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään
voudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti
valoiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja
sylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla
olevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä
ulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman
ympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.
Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan
voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan
missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi
suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja
katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään.
Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä
suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen
senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän
värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:
"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä".
Suutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:
"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen".
"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!"
"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan
nahkaa nylkemään".
Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan,
kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa
koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa
itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:
"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"
Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään,
mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin
kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin
isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla
kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain
rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen
puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari
jo luuli, että kaikki oli ohi.
Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä
tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin
muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:
"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja
kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".
"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.
"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.
Aloitahan sinä".
"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari
kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet.
"Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi
luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi
häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla
mies katosikin.
Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet
taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha
pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin
aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:
"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde
kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun
pelkäsin puolestasi".
"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka
kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi,
kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan
papille.
Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se
kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan
oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman
näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:
"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"
Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä
oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat
kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli
saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin
rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta
nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja
silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta
sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa
mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan
varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä?
Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä.
Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi
itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt!
Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse
pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi
paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin
olkoon menneeksi".
Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa
ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja
kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki
suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä
tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa,
sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa
olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää
minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman
taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että
aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua,
oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa,
eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi
takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden
kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja
niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta
tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen
lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"
Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon.
Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi
yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen
tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan
nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla
lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan
parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon
ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti
rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.
V
Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin
hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin
hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan
hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta
yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala
tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa
heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman
rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala
ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut
luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä,
osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta
mitäs nämä tässä ovat?"
Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka
yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi
lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa.
Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat
he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan
sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan
kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he
sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi
sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut
mennä kirkkoon valvomaan.
Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja
siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi
moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt
paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä
hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka,
kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä
vieläkin harjoittaa.