Kaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä,
sillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa
ei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.
Paljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille.
Hän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli
kiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli
ryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron
tielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse
olisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta
mitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä
henkeä.
Näiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei
ollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan
kätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon
alle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja
herttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään
vasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten
vahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman
murheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni
siinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan
tullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.
Siellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet
sairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi
varovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli
voudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän
näki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti
vaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään
säikähtyneen ilmeen. "Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?"
kysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään,
vaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen
hattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.
"En tule kostamaan", sanoi sitten suutari, "sillä kosto on Jumalan.
Tulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa
kuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?"
"Säälistäkö todella tulit?" ihmetteli nyt vouti. "Miten voit minua
sääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa".
"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia
ihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin
voivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista
kadotusta?"
"Se on Jumalan huomassa kaikki", vastasi vouti; "paljon, määrättömän
paljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen
pahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin
olen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole
suostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan", lisäsi hän hetken
perästä hymyillen.
Suutaria kammotti.
"Kuuleppas, suutari", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. "Koska olet
näin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös
minulle erään palveluksen?"
"Jos vain voin", vastasi suutari, "niin teen mielelläni. Kun ajattelen
tekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle
sydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman
rangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?"
"Kiitos, suutari", vastasi vouti. "Olet aina ollut kunnon mies, ja olen
iloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa
kolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan
kuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole
hätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian
alle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn
minulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa".
"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa", jahkaili siihen suutari,
"mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin
helpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän
minulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää,
ei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja
kukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla".
"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin
kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt,
sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin
mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni
pohjiin!"
Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja
ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia
hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat
tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään;
rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki
rahansa.