Olisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja
lakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa
hän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä
vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin
piilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei
tahtonut antaa niitä kellekään.
Vouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen,
jolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei
hänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka
olisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut
Jumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa,
syntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt,
paholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen,
ei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä
syistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa
lepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän
silloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi
hänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli
turhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei
ollut hyvä, vaan paha. "Jumala määrää", päätteli hän, "suurimmankin
syntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia
on, minne ne molemmat joutuvat". Näin hän paadutti sydämensä entistä
kovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.
Kun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan
luo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: "Tuon miehen sielu ja nahka
kuuluvat minulle". "Niinkö luulet?" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan
ja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. "Katsoppas", sanoi
hän sitten paholaiselle, "hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän
suostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan
sanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?"
— "Ei suostunutkaan", vastasi paholainen, "mutta jos milloinkaan
syntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa
ja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut
monta". "Totta kyllä", arveli nyt Jumala murheellisena, "vouti on
tuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan
olisi voinut tehdä?" "Kuinka niin?" kysyi nyt paholainen hämmästyen.
"Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään.
Kurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan,
joka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs
maailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka;
hänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan
taas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille
täältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän
olisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella.
Ymmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?"
"Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin
päinvastaiset seuraukset?" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen.
"Niin, sanoppas se!", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli
tutkimaton ja ajatteleva ilme.
"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!" kiukutteli nyt paholainen.
"Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun
lupaasi, mutta sepähän nähdään". — "Niin", vastasi Jumala, "et saakaan,
luonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle
ilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu,
täytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle
tutkimattomat ja ylivoimaiset". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen
ajatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa
ihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen
edestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten
mahtavuuttaan.