I
Oli kerran vouti, joka oli maankuulu saituudestaan, ahneudestaan ja
vääryydenteostaan. Missä ikinä vain saattoi, hän kiskoi kaksinkertaiset
verot, otti häpeämättömästi lahjuksia, ja sorti kansaa, varsinkin
kaikkia köyhiä ja turvattomia, aivan veriin saakka. Ja hän menetteli
niin viekkaasti, ettei esivalta milloinkaan saanut häntä rikoksista
kiinni, vaan päinvastoin piti häntä parhaimpana ja uutterimpana
palvelijanansa.
Mutta vaikka hän oli näillä keinoilla rikastunut suunnattomasti, ei
hänellä silti mielestään ollut mammonaa kylliksi, vaan hän ahnehti yhä
enemmän. Yöt päivät hän vain ajatteli ja suunnitteli, miten saisi vielä
enemmän kultaa siihen raskaaseen, rautaiseen rahakirstuunsa, johon hän
aarteensa kätki. Silloin kun muut ihmiset iltaisin siunasivat itsensä
levolle Herran huomaan, istui hän rauhattomana kirstunsa ääressä ja
antoi kullan kimallella silmissänsä, miettien, millä konnankoukulla
saisi sen moninkertaiseksi. Tämä oli voudin ainoa ilo elämässä,
sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, ei ystäviä eikä tuttavia,
vihamiehiä vain.
Olipa sitten kerta tällainen yön hetki, pimeä ja myrskyinen syys-yö,
jolloin kolkko tuulen tohina kuului kaikkialta. Arkana oli hurskas
ihminen kätkeytynyt kotinsa lämpimään suojaan, rukoillen turvaa
luojalta maailman pahoja voimia vastaan, mutta ahne vouti oli mistään
välittämättä hiipinyt jälleen aarrekirstulleen. Lepattavan liekin
valossa hän siinä istui laskien rahojansa tutisevin sormin ja jälleen
suunnitellen uutta petosta, jolla saisi sinne ylimääräisen lisän
kiristetyksi. "Antaisin vaikka mitä, jos vain saisin aarteeni tahtoni
mukaan lisääntymään", sanoi hän siinä itsekseen, silmät kiiluen ja
koukkuisten sormien hyväillessä homehtunutta kultaa.
Silloinpa hän tunsikin, ettei hän enää ollutkaan holvissaan yksin.
Säikähtyneenä hän kääntyi ja lyödä rämäytti kirstunsa kiinni.
Kauhistuen hän huomasi ovensuussa pitkän, mustiin vaatteisiin puetun
miehen, joka katseli häntä ivallisesti ja pistävästi. Vouti ei saanut
säikähdykseltään sanaakaan sanotuksi, tarkastaen vain kiinteästi outoa
ilmestystä. Ja pian hän huomasi, että tulijalla olikin toisen jalan
asemesta kavio. Hänelle selvisi, että siinä seisoi itse paholainen.
"Älä pelkää, vouti!" sanoi silloin paholainen, "en suinkaan halua sinun
rahojasi ryöstää, vaan päinvastoin auttaa sinua kokoamaan niitä vielä
enemmän, koska niin tahdot. Mitä antaisit minulle, jos toimittaisin
niitä sinulle aivan halusi mukaan?"
Vouti oli tämän kuullessaan saanut takaisin entisen kylmäverisyytensä.
"Mitäpä minä sinulle antaisin", vastasi hän; "sinunhan täytyy muutenkin
auttaa minua kokoamaan niitä kaikella mahdollisella tavalla, koskapa
siten juuri toimin parhaiten mieliksesi".
"Mutta minäpä voin estää sinut niitä enempää saamasta", uhkasi nyt
paholainen, jota suututti voudin vastaus; "teen sinut niin köyhäksi,
ettei jää äyriäkään". "Sitä et voi tehdä", väitti vouti, "sillä jos
estät minua niitä saamasta, suojelet samalla kaikkia velallisiani
ja tulet siten tehneeksi heille paljasta hyvää. Niin tulee heistä
onnellisia ja hyviä ihmisiä, jotavastoin he nyt ovat köyhyydessään ja
kurjuudessaan paremminkin viettelyksillesi alttiita. Turhaa vaivaa siis
näet, jos luulet minut pettäväsi. En anna sinulle mitään".
Paholainen raivostui, sillä tätä hän ei ollut odottanut. Äkkiä hän
muuttui muodoltaan hirvittäväksi, karvaiseksi pedoksi, jonka pitkä
häntä kiemurteli kiukkuisesta lattialla. Hän uhkasi hampaitaan
kiristellen:
"Odotahan, kun kuolet. Silloin on sielusi minun, ja sitten saat
palkkasi kaikesta!"
"En pelkää sinua ollenkaan", vastasi vouti rauhallisesti; "sieluni
on Jumalan huomassa, ja ilman hänen lupaansa et saa edes nahkaani
omaksesi. Niin suurta syntiä ei ihminen voi tehdä, ettei Jumalan armo
riittäisi pelastamaan häntä sinun kynsiltäsi. Jeesuksen nimessä siis:
pakene pois, saatana!"
Konsa vouti oli maininnut vapahtajan nimen, katosi paholainen
hänen edestään kuin salaman leimaus. Kun vouti hetken perästä tuli
tajuihinsa, oli hän yksin kuten äskenkin rahakirstunsa ääressä. Kylmä
hiki oli kohonnut hänen otsalleen ja hän tunsi vapisevansa. Kaikki oli
hiljaa, ei kuulunut muuta kuin myrskytuulen onea kohina.