Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta
sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän
nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän
levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt
yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman.
Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta
ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla.
Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman
kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa.
Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan
olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta
sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin
ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin
hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.
Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman
raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan,
"eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän
kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi
kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän
katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli
hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo
kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut
nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä
lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen
äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen
täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.
Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä,
luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui
pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli
säkeniä ja tähtiä.
Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä
oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin
ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja
koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi
pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla
katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa
ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista
hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla
rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin
puhumaan.
"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen
huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta
kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä
laulaisivat tähän aikaan?"
Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö
kuule edes tuskanhuutoakaan?"
"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois,
minun täytyy mennä kotiin".
Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä
tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut
vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja
nyt olet minun omani!"
Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt
kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja
avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin
se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman
surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta
pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä,
mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:
"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä?
Miksi et pysy haudassasi?"
Haamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:
"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa.
Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden
valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat
palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan
morsiameksi".
Ja kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:
"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi
Pitkän Pienan syntiä".
"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu".
"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää,
vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin
hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan.
Viattomuutesi on sinun turvasi".
Silloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää
ja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni
itsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa
kirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen
lattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi
alttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys.
Kun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen,
vieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi.
Pian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki
kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi
käsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli
heidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti
heidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun
häivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua
ilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään
pysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä
korkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä
olevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin
ankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman
tuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta
toivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien
alttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä
rukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan
syntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät
kuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä
silmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen
kärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä;
sitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin
kaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan
pienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän
olkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt.
Tytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi
ainoastaan yksinkertaisesti: "Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen
tähden!"
Silloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja
käänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan
vapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä
rupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin
hunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus,
joka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät
lapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja
nyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova
jyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.
Kun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle
joku lempeä ääni: "Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat
jalkasi yht'aikaa". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon
hänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö
nyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.
* * * * *
Kun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa,
kimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu
oli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu.
Hän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä
oli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha
sielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen
nyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes
ryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet,
jotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja
löydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen
hiljaiseen rukoukseen.
Mutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän
sitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien
lunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden
osoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi
valjennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen
jälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että
kolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat
turhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja
anteeksiannossa löytäneet.