Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon
ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa
koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan.
Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan
iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt
ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa
tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa
katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita
jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin
sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär,
joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei
voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja
sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin!
Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön
rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko
asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.
Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne
aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen
seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa
kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui
puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen
oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi
käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua
tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen
mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti
kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen
ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua
jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen
hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli,
mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja
tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi
keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa
huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät,
jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja
niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan
vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa,
heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä
outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas,
rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan
matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä
jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen.
He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui
vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan
siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys
alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään
vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi;
liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas,
ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä
halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen
tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä
yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen
nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.
Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja
pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon
palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa
jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään
hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin
tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman
ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai
palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle
oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli
hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen
uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen
auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen
asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen.
Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti
ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan
neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui
kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät
olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen
läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen
tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen
mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.