Tuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija
mennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan
miehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt
seisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana
papille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne
kokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt:
ruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon
ovenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta
autettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi
uudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi.
Eikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän
kirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat
ihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa
mistään hinnasta.
Kun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko
mitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli
taas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat
häneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta,
johon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin
tarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin
kotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin
ja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta
lopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan
tahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille
ja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja
sovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan
taas.
Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja
vaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa
pysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa.
Lopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois,
mutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi
oli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla
silmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin
tottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet
ylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä,
ruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.