VIII

Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän

sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä

lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin

hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja

itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä

oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen

silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja

intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi,

minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia

päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat

hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen

kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa

ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan

huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli

joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana

tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka

kävi pohjatonta kuilua kohti.

Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman

äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan

tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka

se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa

kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton

oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä

kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi

kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi

isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut

kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen

ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta

kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa

ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden

alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa

kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko

maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja

sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä

kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme

kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa

muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli

vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan

päätänsä vuoteensa patsaaseen.

Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha

sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan

isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat

ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta

kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna

edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän

yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen

uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti

yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien

vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä

hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.

Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas

raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen

viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen,

sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen

sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia

ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies

kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi

viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman

vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut

hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut,

Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen

sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin

ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan

lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten

kätensä hänen polttavalle otsalleen.

Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa

oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä

kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului

pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat

valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika,

tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui

pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten.

Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista

tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää

viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja

autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.

Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä

edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt

taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko

oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä

taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun

poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi

se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan

ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä

nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman

hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman

kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo

kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin

ympärille... Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin,

nousee ylös... Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu... Isä tahtoo

huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin

käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän

katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut...

Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut

hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa

karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta

kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden

kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen

vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko

tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan

tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä

pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin

seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen...

"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan

luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin

ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee

heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät

ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin

kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa

perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten

murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja

julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.

Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko

taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden,

ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät

sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään

yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden

sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi

kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta

painajaisesta.

Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras

herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän

nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki

itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien.

Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka

suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan

äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta

sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:

— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?

— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.

Tässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:

— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!

Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka

hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan

hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta.

Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana

kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen,

loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen

sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella

elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli

temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan,

olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut

puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes

katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.

* * * * *

Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta

ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä

sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin

yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan,

talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin

itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli

paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten

sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin

ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan

nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli

pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt

sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea

ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli

ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin

pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä

oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt,

vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno

häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki

entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta

mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi

oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja

sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä

nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan

koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli

todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että

häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki

ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.