VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle

oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti

asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti,

ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui

levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna,

ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja

tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä

ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla

ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä

ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada

ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti

siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja

vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.

Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja

kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan

harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen

elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen

päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja

tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet.

Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.

Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen

surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä

ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä

tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se,

mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt

vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken

oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta

hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se

tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.

Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä

hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään

halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista?

Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä,

jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli,

sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana

lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä,

jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki,

kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea

pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja

nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.

Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta

juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi

hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen

keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti

varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä

epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti

käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen

aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman

pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.

Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin

hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien

omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät,

mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan

pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja

tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan

viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa.

Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo

ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen

silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä

loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää

mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin

sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi

hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä

silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys

raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen

valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys,

joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli

muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.

Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan

kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan

päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen

harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli

nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate,

jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja

rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin

riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen

väreilemään.