VI

Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan

valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva

tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin

tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän

voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta

omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui

hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta.

Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.

Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen

näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi

ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten

puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies

hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt

mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen

salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi

hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää

poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi

hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään,

"pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle

itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut,

tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen

pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko

pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi

suorittamaan talonsa töitä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli

ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen

mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas

ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli,

mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt

itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se,

että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa

puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä

kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan

muotonsa takaisin.

Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan

ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen.

Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes

hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin

anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä

ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen

ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei

tiennytkään mitään.

Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut

kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan,

niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla

ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän

auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat

olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys

seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan,

ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä

muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt

jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja

se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli

kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen

ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi

ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli

palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli

puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli

perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti

korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa

uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.

Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä

oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen

sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä

tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja

pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta

voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin

jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut

eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista

tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan

vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä

kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli,

eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli

nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.

Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa

ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi

huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä

kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon

ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat

heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut

ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa

nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin

ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan

kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti

muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema

oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut

raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen,

vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä

eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta

huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen

uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin

liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen

sieluntaistelunsa alkoivat taas.

Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako

kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta

nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa

sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui

niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi

oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa,

ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen

autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi,

ei voinut.

Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä,

jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi

tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla

silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut

surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!"

Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon

pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut

huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta,

toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja

murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien

kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän,

entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään,

oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut

kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta

sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja

sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.

Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan

omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton;

joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman

mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt

kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut

saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun

kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan.

Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi,

häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se

tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää.

Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää

kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi

hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa.

Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne

näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten

hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli

muutaman vuoden perästä täyttyvä?

Ja outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta

pojasta.