IV

Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen

varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä.

Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa,

oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin

uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan

mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni

kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari

itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.

Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi

suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli

muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään

ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut

hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä

ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?

Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko

hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni

kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa,

vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli

aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt

yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin

murhaaja.

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti

vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli

ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei

näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen

itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan

rahaveroasi taloon".

Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi,

että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin,

että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä

otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen

se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan

paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama

hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.

Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se

mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä

vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää,

miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria

niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin

se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa

liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä

olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli

ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä?

Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.

Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti

puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset

homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin

päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut

epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta.

Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto

oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin

paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli

rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä

mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa

maksamaan.

Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja

mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt

koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa

katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa

takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin

kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti

oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet

tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen

ottaneen häneltä hengen.

Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli

mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut

aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki

jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut

verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle

tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä

häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori

vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä

killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan

heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti

uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää

minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta

iskien.

Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli

saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti

keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen

hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin

häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä

ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin

voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä

rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi

antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä

olisi ollut.

Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi,

haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä

muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä

tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen

nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi

korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti

eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle:

"Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla

vaimosi vyöliinan alla?"

Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän

aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee

varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti

mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". —

"Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi,

"kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon

päin kadoten pian tien mutkaukseen.

Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään.

Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli

lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen

selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen

sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.

V

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin

myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa

hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt

asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä

hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja

toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja

hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin

äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu

liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen

mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja

itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos

jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen

sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen

seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan

välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää

alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan

palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa,

joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan,

tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä

ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli

puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki

säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus

siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti

kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä",

vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta

taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo",

vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan

sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt

vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se

on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka

sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi

raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana

vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän

vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään

saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken

ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle?

Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan,

sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän

muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut

rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä

voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan

hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti

hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä

ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen

päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen

kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen

niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä

salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut

sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa,

joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki,

jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys

ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen

kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen.

Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin

hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan,

niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa

ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja

kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa

kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän

vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta,

jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi

ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen

mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten

muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän

sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain

iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut,

keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen

horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin

hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä.

Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja

kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti,

askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut

häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan,

mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen

sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa

vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti

häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen.

Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas

paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää

tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi

hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi

rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan

vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies

nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi,

kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa

kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja

viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä,

sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan

tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei

hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut

nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa,

jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja

suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka

hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se

hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka

oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa

maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.

Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja

haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä,

eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas

riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden

latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava,

todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta

pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti,

ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää

rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen.

Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin

ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen

anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin

lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.

Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä

härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja

toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli

valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti

heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi

ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan

valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä

vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä

vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa

murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana

kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin,

ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin

tämä sanoi surullisella äänellä:

"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden

äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"

Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan

loputonta hämärää!"

Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi

lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena

parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa

yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin

haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan

kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti

hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.

Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä.

Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää

eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin

katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka

tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä

tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen

viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku.

Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö

viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on",

virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen

terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".

Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja

sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä,

mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan

luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi

et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen.

"On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta

isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole

mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.

Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka

hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen

sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi

oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut,

tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä

oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä

oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut

hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä.

Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että

hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän

äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan.

Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen

sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän

vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan,

rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta

lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.

Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies

ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan

ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki

hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja

käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä

ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten

näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita

mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen

kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti

hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen

käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.

Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä,

häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa

ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat

niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien,

kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa.

Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän

vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen

sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi

kaikki.