Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan
viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän
sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä
kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista
mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin
oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että
vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen
mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään
hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan
mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta
naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista
vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli
varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus
voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän
harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.
Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka
viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi
päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei
hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat
muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui
viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan
nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko
työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä
uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken
päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä
suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin
auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja
aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan
suoritti.
Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei
hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi
hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha
aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään
voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen
omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän
kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa
kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä
mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen,
valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän
korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta
sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.
Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi
katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta,
mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen
rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja
katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi
tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä",
vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.
Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja
paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan.
"Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt
vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään
omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari
tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma
vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes
pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon
kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien
välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän
tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen
kolkko saattajansa:
"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän
rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset
keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse
alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne.
Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä
voudille olet velkaa".
Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan
oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman
hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet
voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo
ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan:
"Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen
terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin
salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta
selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan
rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.
Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja
valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari
kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan,
kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa.
Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä,
henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää.
Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria
kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui
ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.
Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras
istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua
noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". —
"Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari
hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras,
"kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan
korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate
oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.
Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia
kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän
enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet
valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon,
joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton
onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan
silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous
tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut
mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen
pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama
kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.
Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla
torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi,
ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin
askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko
pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan
nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä
koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten
estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja
kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan
vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti.
Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja
lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä
huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa
pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että
se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti
vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän
ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.
Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä
seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui
koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen
tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se
mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas
käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi
taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi
oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä.
Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari
voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa
kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja
metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.
Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen
kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä
viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla
lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan
näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä
katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön
kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt
konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut".
Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja
kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso
aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja
torpparin täytyi seurata.
Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin
hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään.
Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme
taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla
veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän
ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä
siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö
tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka
se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui
virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja
asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla
sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka
vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden
kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan
epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja
yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille
kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli
kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.
Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä.
Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät
lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon,
odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka
ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.
Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä.
Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin
perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi
oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa
voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti
piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi
kamalaa.
Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän
sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta
kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä
päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön
puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut
voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena
tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan
tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin
loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä
johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille
puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan
raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta,
ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka
käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se
kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät
siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla
hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan
ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän
kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin
viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.