Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa.
Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja
masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana
päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi
koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää
viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä
aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi,
ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma
ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön
ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi
torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia
kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.
Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan,
kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä
kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni.
Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen,
tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan
takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat
olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että
vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti
soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän
oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain
tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni.
Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo
hänen vierellään.
Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli
häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla
silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt
kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi,
koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt
paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa
yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi
torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja
samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman
häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä
tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään
viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.
Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä
puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla
torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen
jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken,
sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja
kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen
ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja
torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät
kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta
samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja
niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan.
Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista
mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää.
Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja
kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua
voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa
saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa,
joka on jo noin kypsä".
— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään
vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin
vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä
ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä
merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.
Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin
viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi
silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule,
torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi
ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa,
ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä
uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".
Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli
sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei
ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta,
jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa
hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten
tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen
pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi.
"Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että
suostut tähän tekoon".
Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi
hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan
kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen
vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä
taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen
hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti
torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan.
Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli
leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.
Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa
kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli
kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki
iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,
tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he
riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta
lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen
sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään
hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja
silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän
pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen
rukousta.