I
Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat
tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati
ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset
kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään
lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli
kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan.
Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän
usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen
sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta
entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen
heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui
täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi
hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten
käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa
hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.
Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut
päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli
vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa,
tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut
hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä
raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi
hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien
hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan
muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana,
eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen,
joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä
kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää
minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän
vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.