Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka
sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois,
kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies.
Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja
kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa.
Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen
jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin
päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi,
ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli
omaa yksinäistä elämäänsä.
Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan
lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän
olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että
Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä
lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.
Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän
koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli
kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan,
tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan
ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi
ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta
ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen
käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.
Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon
lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin.
Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi
vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen
penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa
hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin
katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä
hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo
virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen
valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi
nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien
anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että
tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.
Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa,
piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun
hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen
haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat
hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE
VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA
VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.