IV

Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän

enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi

nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei

hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen

sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta

ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten

kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän

tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon

vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin

kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi,

hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin

että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen,

vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.

Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi

viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran

temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja

puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa

näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi

raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen

hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti

kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä

tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää

loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten

tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko

hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja

kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän

siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo

vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja

viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman

aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana,

kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä

käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli

syttynyt hänen sydämeensä.

Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei

kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan

anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla

anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä

kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi

katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän

saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken

teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän

vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se

tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä

paikalleen.

Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä

kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut

ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä

huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan

vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui

kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus,

ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle

hän taas vaipui syvään rukoukseen.

Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista

hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä

liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi

rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti

kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja

kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo

ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua,

vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko,

mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen

juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.

Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet

tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin

aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni

hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen

miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin

ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi,

etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan

pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten

alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä

ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla.

Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui

aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet

luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla

hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan

hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen

kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä,

käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä

turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan

voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti

katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen,

tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui

synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen

laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.

Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa

kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.

Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi

seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan

vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi,

polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen

laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden

kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun

lapseni!"

Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä

eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon

katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä,

jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään,

mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän

maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja

toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli

rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä

näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään

lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan:

"Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"

Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän

näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä

silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä

elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu

valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan

onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt

menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.

V

Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana

uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan

tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä

vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka

hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli

huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata

sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi

häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen

ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene!

Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki

kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen

muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt

ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli

kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt

voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa

oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli

puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen

onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.

Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin

tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä

tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka

paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden

onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle

ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka

kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen

helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi

yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen

lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki

lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen

hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"