III

Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt

ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen

tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä

iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä

enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt

mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä

hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky,

sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta

hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään

päivinä.

Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei

neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin

he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla

rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti

ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet

kylliksi häntä katsoa.

Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori

pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili

mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi

ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä

onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi

kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin

viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain

toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun

tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän

kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.

Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen

puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja

tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja

loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa

rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen

elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän.

Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja

ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska

ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa

kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan

kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat

vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut.

Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä

syyttävällä ilmeellään pois ilon.

Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen

muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään

aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä,

huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän

hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken

vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden

toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti

oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna,

sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana

taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä,

vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta.

Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan

rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle

myllylle päin.

He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet

peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas

esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa.

Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon

olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja

pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi

jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti

puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen,

salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi:

"Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla

ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"

Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen

läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla

ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin

kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä.

Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva

teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta

ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä

naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja

tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä

sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa

osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin

sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja

pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki

sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen,

jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.

Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan

voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.

Suomalaisia legendoja · 第 8 / 36 题