Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt
ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen
tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä
iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä
enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt
mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä
hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky,
sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta
hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään
päivinä.
Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei
neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin
he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla
rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti
ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet
kylliksi häntä katsoa.
Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori
pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili
mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi
ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä
onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi
kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin
viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain
toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun
tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän
kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.
Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen
puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja
tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja
loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa
rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen
elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän.
Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja
ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska
ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa
kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan
kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat
vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut.
Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä
syyttävällä ilmeellään pois ilon.
Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen
muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään
aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä,
huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän
hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken
vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden
toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti
oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna,
sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana
taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä,
vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta.
Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan
rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle
myllylle päin.
He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet
peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas
esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa.
Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon
olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja
pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi
jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti
puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen,
salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi:
"Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla
ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"
Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen
läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla
ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin
kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä.
Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva
teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta
ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä
naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja
tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä
sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa
osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin
sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja
pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki
sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen,
jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.
Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan
voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.