Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä
kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka
esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova,
että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän
oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen
vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen
ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti;
hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen
jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi
seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja
hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin,
huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän
viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin
hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua
ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi
ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä:
"Mitä tahdot?"
Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi
ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin,
sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan
neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin
vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja
tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi
kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti
pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn,
niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy
se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti
liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät
kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään.
Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin
sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn
pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa,
tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman
vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.
Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja
sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa
vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen,
ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan,
koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin
olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi
polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut
hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä
kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen
ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat
silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa
kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.
Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan
tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti
yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin
peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa
oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta
päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään,
mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa,
syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa
katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi
sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.