I
Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että
kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten
ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä
niin erikoiset olivat molemmat.
Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja
synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja
harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus
joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä
niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli,
mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä,
että se tunki läpi.
Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun
kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli
entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.
Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään
olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus.
Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se
raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja
se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa
neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta
turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut
aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan
toivottoman rakkauden surua.
Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut
tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei
kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin
mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä
hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä
aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka
kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila
tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin
häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä
piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein
entistä kauniimpi.