Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevat legendatoisinnot
jakautuvat professori _Antti Aarnen_ mukaan seuraaviin eri tyyppeihin:
1. _Toivomukset_. Vapahtaja ja Pietari myöntävät köyhälle miehelle,
joka on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan, kolme hyvää, mutta
rikkaalle kolme vahingollista toivomusta.
2. _Saita emäntä_: a) muutetaan palokärjeksi, b) saa kaksi käärmettä
imetettäväkseen.
3. _Vapahtaja ja Pietari riihellä_. Ahnas talonpoika pakoittaa heidät
riihelle, jonka he puivat sytyttämällä ahdoksen tuleen; kun talonpoika
koettaa samaa keinoa, palaa riihi.
4. _Vapahtaja ja seppä_. Vapahtaja leikkaa hevoselta jalat
kengittääkseen ne, ja nuorentaa vanhan vaimon; koettaessaan samaa seppä
epäonnistuu.
5. _Synti ja armo_. Papin puoliso estää taikuudella lastensa
syntymisen; kun hän sen johdosta kadottaa varjonsa, hylkää pappi hänet
ja kieltää häneltä anteeksiannon siihen saakka, kunnes kivipöydästä
kasvaa ruusu. Toinen pappi vie hylätyn vaimon yöksi kirkkoon; vaimon
syntymättömät lapset ilmestyvät äidillensä ja antavat hänelle anteeksi.
Hän palaa kotiin ja ruusu puhkeaa kukkimaan.
6. _Kuollut, joka ei saa rauhaa haudassaan_. Mies polttaa kolme
morsiantaan eikä kuoltuaan pysy haudassaan; neito tuo ruumiin papin luo
ja hankkii hänelle murhattujen anteeksiannon.
7. _Kova tilanomistaja paholaisen hevosena_: lähettää pojallensa
kirjeen.
8. _Äiti tahtoo tappaa lapsensa_. Isä pelastaa ja salaa ne, näyttäen ne
vasta monen vuoden kuluttua. Äiti kuolee kauhusta.
9. _Laulava luu_. Veli surmaa veljensä (sisarensa) ja kätkee ruumiin
maahan; paimen tekee kuolleen luusta huilun, joka ilmaisee salaisuuden.
10. _Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa_. Lintujen kielen
oppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja
paljastaa sen.
11. _Kuka söi lampaan sydämen?_ Pietari vaelluksella erään toverin
kanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä;
tunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille,
joka söi lampaan sydämen.
12. _Alati tyytymätön suutari_ kartoitetaan taivaasta, koska hän ei
voinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.
13. _Paholaisen nolaus_. Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon
ja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu
houkuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee
papiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden
selitykset on metsässä kuullut.
14. _Paholainen kirkossa_. Rikas herra on kuollut; suutari valvoo
kirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka;
suutari saa paljon rahaa.
15. _Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa_. Ilkeän voudin täytyy
niittää siksi, kunnes kuolee.
16. _Paholainen asianajajana_, a) Miestä syytetään varkaudesta;
paholainen vie tuomarin oikeussalista; b) "Keitetyt herneet itävät
yhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia"; paholainen vie
tuomarin.
Kuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea
ratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä
sellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos
ylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka
sopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin
hurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta
ja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen
yleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan
kristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan
vain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti
muita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen.
Ankarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä
paisuisi niin laajaksi kuin yllä.
Mitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka
syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi
asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan
toisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen
elämänsä ja "metsätietonsa", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja
huomioiden parissa, tahi kuin "kuningassatu", jonka kehitteleminen
vetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen
eloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista,
siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei
useimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa,
tekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus
ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka
pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja
lahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama
hämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun
ja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät
osasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi
kuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta
harvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana
karu ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute;
siitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta
legendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa
on sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka
tekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi
ja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet
legendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole
yleensä niissä onnistuneet.
Mutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista
ole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään,
vaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen
piirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa
on niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille
mitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana
joutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen,
jopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee
huomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti
tunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin
havaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin
piirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita
nämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja
ajatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen
käsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta
merkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan
ydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta,
se perusajatus, "ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa", jos
hän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä
Jeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen
takaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen
ulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee
muita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos
kerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu
rikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys
on pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e.
Sinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain
siveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa
valtasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen
mukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata,
kuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan
synnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon
ruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta,
kertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin
suhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan
nämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan
ja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään
kansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.
Yllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä
mainittava se "uskonnollisen huumorin" pilkahdus, joka useissa
toisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että
huumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta
tosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi
olla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista
miraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta
usein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa
taipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään
liian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä
voitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään
huolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia
antamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen
huumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko
kertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.
Ylläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa
tässä työssäni samaa menettelytapaa kuin "Suomen kansan eläinkirjaa"
tehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes
yhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa,
mutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät,
siirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen
toisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, "runoillen
kansantarinoiden pohjalla", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja
vaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen
"Suomalaisia legendoja", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan
varsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun
vastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi
uudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville,
sitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole
ollut mahdollinen.
Kannattanee vihdoin merkitä muistiin, että _Juhani Aho_ tunsi
mielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa
niihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän
näkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen
mielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun
tällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään
kokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain
kirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana
kirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun
aikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle
takaisin.
Professori _Kaarle Krohn_ ja tohtori _E. A. Tunkelo_ ovat suhtautuneet
yritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa
luottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja
mitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille
kiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.
_Tekijä_.