Jota rakastaa mä voisin
Niin vaivat ja huolet
Mä kärsisin vaikka kuinka monet.
Niinkuin tää vitsani heiluupi,
Ja vinkuu viuhtoessa,
Niin minun sydämeni sykkivi.
-- -- -- -- -- -- -- --
Ryt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän
aukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen
äänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden,
ilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin
viisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa
puhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko
lehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh,
seh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä
palanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä
palaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä
"Kirju" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti
Liisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa
lähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani
veräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja
laulaen:
Lehmät ne astelee polkua pitkin
Auringon lepoon mennessään,
Tyttösen nuoren näin perästä tullen
Ja armastansa aatellen.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Järven ranta se kahilata kasvaa,
Haukkaa nyt lehmäni kerta viel',
Täti se Kariossa haudetta laittaa
Ja korvot ne höyryääpi siell',
Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne,
Suuhunne hyvältä maistuupi se.
Näin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani
hän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään
haudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja
lehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven
puolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt
vuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan
otti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui
hän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä "Mustike" lehmää jo sopisi
myydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä
maitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan
hyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi
kelpaa.
Niin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada
tietää mistä saisi toisen "Mustikin" sijaan, joka myös olisi niin
hyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes
silmiänsäkään nostaen Liisaan.
Mutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään,
vaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin,
sanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.
Niin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse,
sanoi Matii, mutta -- olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän
sinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä
lehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo
sitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.
No ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka,
sanoi Liisa nauraen.
En suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika
valita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan
ottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä
vanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.
Mielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui
hänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen
jatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän
sillä te olette aina niin hyvä. --
Nyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle
säälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja
emännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää
puheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.
Yön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas
tavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas
aamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa
yksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli
itsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä
vanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja
paikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin
minkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin
jutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä
puhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja
Liisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä
Tuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan
kanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.
Mitä, Tuomasko täällä, ei, sanoi Matti, ei täällä ketään käynyt,
mitäs se Tuomo sitte hourailee kun ei sisään tullut.
No, sanoi Maija, sitte se ajoikin vaan meidän tarhan läpi, ja
hän taisi ajaakin tuonne "Kuuselaan." Kuusela oli eräs toinen
tölli saman järven rannalla liki puolen venäjän virstaa Kariosta.
Kuuselassa oli aina paljon eläimiä sillä se oli myöskin hyvin voipa
tölli, taitaa "Kuuselan" Juha myydä sen ruskian sonninsa Tuomolle
sanoi Maija.
Niin aina se sitä puhui viimen, sanoi Matti, kun tuolla rannalla
verkkoja kuivaan asetimme, sata markkaa sanoi tiuskaavansa, jos
niinkuin ostajakin tulisi.
Jaa senkö ison sonnin sanoi Liisa. No kuinka hän sitä nyt myisi,
minullehan se sen lupasi antaa, silloin kun Juhan hevosta pidin
kun häneltä kuorma kaatui, silloin kun yhdessä teidän kanssanne
kaupnngista palasi.
Sinulleko, sanoi Matii, no mitä joutavia, mitä se sonni sinulla, kuin
et edes miestä ole luvannut ottaa.
Minäkö en miestä ottaisi, sanoi Liisa nauraen, paras likka kun ei
miehesiä huolisi, isä kulta otanpa kyllä vaikkapa kaksikin kun vaan
tarjolle tulee.
Liisan ja Matin välistä puhetta olisi pidemmällekin piisannnt, mutta
samassa kuului rattaiden kolinata Kuuselasta tulevalta kujalta, ja
Liisa juoksi ikkunan luo ja sanoi, Tuomohan sieltä tulee, pianhan
se siellä karauttikin, eikä sonnia eikä edes sonnin häntääkään,
semmoista se on Kuuselan kauppa.
Matti tämän kuultnaan alkoi kiiruhtaa ovelle päin ulos mennäksensä,
mutta samassa jo kuulikin raattaat pihalle seisahtuvan ja Tuomo
hyppäsi rattailta ja sitoi hevosensa tarhan veräjään kiinni; nyt
seisoi Mattikin jo kuistilla, ja Tuomo alkoi käydä häntä vastaan,
ja tultuaan kuistille tervehti Tuomo Mattia puristaen häntä
ystävällisesti kädestä ja kysyen josko Kariossa nyt olisi eläviä myydä
ja onko sopivampia myyjiä kuin Kuuselan väki, ne kun eivät penniäkään
antaneet tinkiä lehmän kielestä. Ei keltään syrjiäkään ilman saada
eikä niitä löydäkkään sanoi Tuomo nauraen muka konsteljaille
puheilleen.
On kyllä meillä myydä ja kyllä Matti aina kauppaan sopii sanoi
Matti, astutaan vaan tupaan. Nyt astuivat he sisään ja tultuaan
tänne meni Tuomo ja katseli Maijaa sekä Liisaa ja nauraa röhöttäen
jatkoi hän: saapa täältä talosta vaikka emännän itselleen kun vaan
kauppoin sovitaan. Matti käski häntä istumaan, ja Maija otti
kahvipannnn käteensä ja pisti itsensä ulos. Siinä nyt istuen ja
tupakkaa poltellen rupesivat miehet lehmän kauppaa hieromaan,
seitsemänkymmentä ja viisi Matti pyysi, mutta Tuomo tahtoi nähdä
lehmän ja niin lähtivät he "Mustikea" tarhaan katsomaan, sillä lehmät
olivat vielä kaikki tarhassa. Tuomon nyt katseltua ja kourittua
lehmää tulivat he takaisin sisälle ja jopa pöytäkin oli sillä aikaa
koreaksi laitettu, kupit pöydälle ja pullo vieressä joita Liisa
oli asetellut; tulipa Maijakin kahvin kanssa ja alkoi kaadella
kuppiloihin käskien Tuomon sekä isän juomaan. Liisakin otti kuppinsa
niin myös Maija. Matti nosti pullon likemmäksi ja käski Tuomon tehdä
"Hörlotti", Tuomo teki, ja alkoi ryypiskelyssään tinkiä lehmän
hintaa, kuusikymmentä minä siitä voin maksaa sillä se on sentään niin
pieni vaikka se nyt lihava on, mutta liha on niin halpaa kanpungissa,
ei saa rossissakaan myyden kuin vähä paremmin kuin kolme markkaa
leiviskältä, niin eikä se paina jos neljä toista leiviskää.
Niin kyllä, kyllä se niinkin on mutta ei sitä sentään sillä auttais
myydä sanoivat Matti ja Maija.
Nyt hieman niinkuin ajateltuaan ja korvallistaan kahertaen, sanoi
Tuomo: no kyllähän se niinkin on että myyjä omansa tarvitsisi, mutta
jos nyt pannaan sitte kuustkymmentä viisi, eikös se sitte ole jo
tavallista.
No olkoon nyt sitte menneeksi sanoi Matti, ja he löivät kättä päälle,
nyt otti Tuomo povestaan nahkasen lompakon ja veti siitä ulos tukun
paperirahoja ja luki siitä rahat jotka Matti otti vastaan. Nyt otti
Matti pullon ja kaasi vielä ryypyn Tuomolle ja niin oli kauppa tehty.
Matti käski Liisan mennä vitsaperua ladosta ottamaan jolla lehmä
Tuomon rattaista kiinni pantaisiin. Liisan mentyä puheli Tuomo vielä
vanhuksille, että kyllä minä tuolle teidän likalle vielä miehen
tuon jahka tässä vähän usiammin käyn. Tämän kuuli kyllä Liisakin
porstuassa tullessaan vaan hän ajatteli kylläpä sitä mies puhua
osaat, siinä sitä olet jo monta kertaa käynyt, eikä sen parempaa ole
vielä tullut, mutta sisään tultuaan ei hän ollut tietävinäänkään että
semmoista oli puhuttukaan. Nyt jätti Tuomokin hyvästi ja kiitteli
sekä lähti ulos kaikkein seuraamana. Matti otti vitsaperun ja aikoi
sitoa lehmää rattaiden taa, nyt taputti Liisakin vielä lähtevää
lehmää lonkoille ja toivotti Tuomolle suuria voittoja Mustikesta ja
Tuomo lähti luvaten pian uuden isännän "Karioon" tuoda ja pian olikin
hän jo näkyvistä kadonnut tuonne kuustmetsän verhoon, ja Karion väki
kävi taas entisiin joka aikasiin askareihinsa.
Näin nyt kului aika taas Kariossa niinkun tavallisesti metsätorpassa
on tapa, ja syksy läheni lähenemistään ilman että Kariossa tapahtui
mitään erinomasta, ja tulipa nyt jo pyhäinpäivän aikakin, nyt oli
Maija vähän käynyt kipeän laiseksi joten Liisa sai koko töllin
askareet yksin hoitaakseen. Matti myös oli aika ajoin sängyn päällä
pitkänään joten nyt rupesi Kariossa jo vähän niinknin ikäväksi
käymään, epäilyttipä tuo talvikin vastaan ottaa. Liisaakin jo rupesi
surettamaan, vaikka hän aina niin iloinen ennen oli ollut ja usein
kuultiin hänen askareilla ollessaan vähän niinkuin suruisella äänellä
hyräilevän.
Ah, jos tuo tätini kuoleepi
Ja minä jään isän kanssa,
Niin kuinkas silloin Kariossa käy
Kun voimat on heikommassa.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Ah, jos tulis ylkämieskin
Ennen kuin tätini kuolee,
Että sais tätini nähdä sen
Kuin pitää Liisasta huolen.
Niinpä nytkin oli Liisa juuri tau'onnut tätä suruhyräilyään
laulamasta kauniina Lokakuun iltahetkenä, kuin hän saunaan puita
viemästä palasi, kuuli hän tieltä kuusimetsästä päin rattaiden
ratinaa. Käännyttyään sinne näki hän, että kahdet rattaat kahden
miehen kanssa riensivät heille päin hartaasti puhellen keskenään.
Liisa kiirehti sisälle ja sanoi vieraita tulevan sillä tieltä kuului
rattaiden ratinaa ja sitä paitsi näki hän pari miestä olevan tulossa.
Wanhuukset nousivat kumpikin vuoteiltaan ylös, ja Maija rupesi
siivoamaan vuoteita, peitellen niitä. Liisa tuoleja asetellen seinäin
viereen ja luudalla hosasten rikkoja pesän puoleen. Matti taas
akkunassa odotteli tulijain ilmestystä, ja eipä hänen siinä kauvan
tarvinnutkaan tirkistellä, kuin jo näkyi kuinka Tuomo ja eräs toinen
nuorimies tulla karautti Karion tarhaan.
Matti lähti ulos ja meni heti auttelemaan vieraiden hevosta
kiinni ja tuoden ladosta heiniä ja heittäen hevosten eteen ja kun
kaikki näin oli toimitettu, lähtivät he kaikin sisälle. Miehet
tervehdittyään ensin kaikkia töllin väkiä, sanoi Tuomo vähän
viekkaasti vilkaisten Liisan puoleen, enkö puhunut totta kuin
viimeksi teillä kävin. Silloin muuttui Liisan kasvot vähän niinknin
punaiseksi sillä hän tunsi jo tunnossaan että Tuomoa seurannut kumppani
oli aikeissa kosia häntä, Maija käski vieraiden istua penkille,
jonka he tekivätkin ja alkoivat piippujaan kopistella, puhellen
yhtä ja toista, niinkuin tavaroin hinnoista nykyään kaupungissa,
sen uusista rakennuksesta y.m. Sitte nousi Tuomo ja otti povestaan
kauniin kuvilla varustetun pullon ja vei pöydälle pyytäen lasia
jotta saisi kaupungin tuliaisia tarjota, hämmästyneenä toi Liisa
lasin ja laski pöydälle. Maija oli poistunut kahveen keittoon. Tuomo
aukasi pullon suun ja kaasi lasiin punaista nestettä käskien Karion
Maijan maistamaan ja lisäsi parasta sorttia tämä ekstra Koljeter
pitäs olla, sillä maksoihan kämä kokonaista kolme riunaa, kotkan
kuvia lukuun ottamatta.
Nyk tuli Maijakin tuoden kahvia, ottaen hyllyltä kupit ja vieden
pöydälle. Matti sanoi otetaan nyt mestari, koska äiti kaataa
pohjaan, nyt otti hän sokeria pani kuppiinsa ja käski toisten tehdä
samoin, he tekivät ja Matti otti sen kaadetun ryypyn ja kaasi
kuppiinsa johon Tuomo vielä lisäsi pullosta, tehden myös kumppanille
samalla tavalla. Nyt nousi Tuomo ja otti kuppinsa, toiset samoin
kilauttivat kuppinsa vastuksiin ja Tuomo hurrasi Kariolle onnea.
Matti nyt maisteltuaan kehui sikä oikeen erinomaisen hyväksi ja
väkeväksi aineeksi, ja sanoi ei sitä poikaa suinkaan ole vesinuijalla
tiellä päähän lyöty, kyllä se siltä tuntuu, kiitos vaan Tuomo.
Nyt teki Tuomo itsekin sekä Tuomon kumppani tuo nuori mies, mutta
Tuomo kaasi vielä lasiin ja tarjosi Maijallekin lisäten, ei se
pahaa tee vanhalle ihmiselle ja kauvan esteltyään Maija vihdoinkin
maistoi ja kiitti sitä erinomaiseksi aineeksi. Nyt näin punsattua ja
maisteltua istuivat he vielä kauvan tupakoiden ja puhellen yhtä ja
toista.
Liisa istui rukkinsa ääressä ja kehräsi vaikka ei siitä mitään
näyttänyt rullalle tulevan, sillä yhä vilkuen ja silmää heittäen
hän miehiin päin kääntyi, Maija taas vuoteensa syrjällä herneitä
vieritti, ja perkasi, sillä hän niinkuin Liisakin ottivat tarkasti
osaa miesten puheisin, sanoipa nyt Mattikin, että ei hän ollut
kaupungissa käynyt moniin vuosiin, oli jo toistakymmentä vuotta
sitten. Jo loppui heidän puheensa vähempään tuosta kaikenlaisesta
ja nyt alkoi puhe totisempaan kantaan, sillä nyt nousi Tuomo ylös
ja kaasi vielä ryypyn pullostaan joka siinä pöydällä seisoi, ja
kehoitti Matin naukkaamaan ja Matin ryypättyä tämän alkoi Tuomo
rohkiasti puhumaan sanoen, että nyt minä toin teille, vanha Kario,
vävyn, jos niinkuin huolitaan ja jos mies tämä, samalla osoitti
hän vieressään istuvaan vieraaseen, on sovelias ja kelpaava teidän
tyttärelle. Samassa kuului kimakas naurun purskaus niin Maijalta kuin
siltä kauniilta Liisaltakin, uudestaan alkoi Tuomo keskeytettyä
puhettaan pitkittämään sanoen: olen jo kauvan tämän hyvän ystäväni
teurastaja Aittasen tuntenut, sillä usein olemme hänen kanssaan
yksissä kaupungissa kulkeneet, hän kun on samaa virkaa harjoittava
kuin minäkin, ja aina olen hänestä suuresti pitänyt sillä hän on
aina ollut minulle hyvä ja uskollinen reisutoveri sekä raitis ja
miehekäs mies, soisin siis hänelle sellaisen aviosiipankin täällä
seuraajakseen aina elämänsä ehtoosen saakka. Niin ja sen olen nyt
juuri harkinnnt teiltä löytääni, teidän jaloluontoista Liisaanne
olen aikonnt siksi, mutta mitä Liisa itse sanoo siitä, en tiedä sanoi
Tuomo.
Niin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin,
ainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan
mekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä
vaivoistamme kun vävy taloomme tulee.
No niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä
tumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä
Liisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen
kauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?
Niin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän
sen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.
Nyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti
paikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä
pienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja
suoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka
taas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli
punainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista
kihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt
tämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt
läheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa,
ja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä
taskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen
ottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja
reippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:
Tässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi
pantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.
Liisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:
Wastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään
kiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.
Ja nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka
todella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin
yhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä
rakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen
pitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos
Jumalalle.
Tuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli
todellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä
onnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana
palkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet
tuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat
vielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi
jätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna
vanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona
morsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös
Tuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.
Miesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa
vasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen
hänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja
niiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija
Liisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi
suurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle,
joka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa
arkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa,
vaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas
maata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita
laitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.
Nainen nuori naitava,
Tekee työtä taitava.
Ei ne vaivat vaivuta
Herra ne voimat vahvistaa.
-- -- -- -- -- -- -- --
Hurstit paidat lakanat
Ne jo ovat valkiat
Kunpa vaan tulis sulhainen,
Rakas oma Aittasen.
On kerennyt kulua lähes kaksi kuukautta siitä knin Aittanen Tuomon
kanssa Kariossa kävi ja jolloin hän Liisan kihlasi, kun eräänä
Joulukuun kirkkaampana päivänä hän ajaakin kauniilla mnstalla
oriillaan "Karion" tarhaan ja vähän puheltuaan Matin kanssa joka
tarhassa hakoja hakkaa, tulevat he sisälle ja Aittanen heti armaan
Liisansa tykö rientäen ja painaen suutelon hänen purpuraisille
huulillensa tervehdykseksi, vasta huomaakin Maijan ja tervehtien
häntä pyytää äkkinäistä iloaan anteeksi, ja alkaen puhumaan heille
että hän on niin aikonut että ensi pyhänä he kuulutettaisiin, "sillä
minä", sanoi hän, "olen nyt juuri eilen ostanut Järviön talon, jotta
Mattikin siellä saa Karion isäntänä isännöitä, sillä kuuluuhan Kario
tiedämmä Järviön tilaan, vai miten?"
Kuuluu, kuuluu, sinnehän me veroa on tehty, mutta mitä ihmettä
nyt kuulenkaan hyvä vävyni sanoi Matti kummeksien, silmät aivan
kuin pöllin puhaltajalla, vai pääsee mar se meidän Liisa nyt talon
emännäksi, eipäs sellaista olisi voinut aavistaakaan, niin, niin,
Herran tiet on tutkimattomat. No johan minä nyt ilolla sitte
kuolenkin, kiitos olkoon Jumalalle. Suuret vesikarpalot tippui äijän
nahkaliivin rinnoille.
Nyt alkoi Maijakin puheen ja kysyi kuinka paljon Aittanen oli
maksanut Järviöstä.
Wiisitoista tuhatta se vaan maksoi hyvä anoppini, sanoi hän, kyllä
se kahdeksaatoista tuhatta pyysi, mutta kun rahat heti maksoin niin
kyllä kauppa kävi, ja onhan se hyvä ja vauras talo, olen kuullut.
Hyvä, hyvä, säestivät kaikki, metsää on yli talon tarpeen, ja
maat aivan santa ja saviperää, sanoi Matti. Ei se Kalle sitä ole
haaskannut eikä antanut, vaikka kyllä on ostajia käynyt.
Wai niin, vai niin, sanoi Aittanen. Metsäpä onkin minulle
vallan tarpeen, sillä olen erään yhtiön kanssa kaupassa kuusi
tuhatta tukkipuuta, ja itse tarvitsen kanssa paljon puita sillä
täytyypä siihen ruveta kohta rakentamaan uusia huoneita. Talo on
asumuksistaan enempi rujamainen, en kärsi minä sitä.
No seurasikos kaupassa muuta irtainta, sanoi Maija vaimoväki kun aina
on utelijaita.
Kaikki, kaikki, krontimenttineensä, sanoi Aittanen, vähän lystikästä
pnhettaan nauraen, ja samalla veti hän povestaan tukun papereita.
Tässä on ja tässä seisoo kauppakirjat.
No minkäs nyt sitte Järviön haltijat menevät, sanoi Liisa vähän
epäillen?
Kaupunkiin kuuluvat aikovan, sanoi Aittanen kääntyen Liisan puoleen,
kuuluvat aikovan kauppiaaksi sinne. Ja mikäs sitte aikoessa,
viisitoista tuhatta puhdasta rahaa, kyllä sillä alkuun pääsee,
pääsee sitä moni toisenkin taskuun luottaen kauppiaaksi, kun toinen
hullu uskoo ja toimittaa.
Näin puhuen vielä yhtä ja toista ja syötyään oivallisen aterian
Kariossa jonka Maija parhaansa mukaan valmisti ja eteen asetti,
valmistausi Aittanen taas lähtöön luvaten pian käydä Liisaa
tervehtimässä. Nyt lähti hän Liisan saattamana matkalle. Mitä
Aittanen Liisalle puhui heidän erotessaan, se olkoon salattu meiltä
sillä luulen sen kunkin arv. lukijan itsekin arvaavan. Mutta ilosta
hyppien Liisa kumminkin riensi Kariota kohden, väliin katsahtaen
taaksensa armaan sulhasensa perään, joka puitten varjoon katosi.
Seuraavana sunnuntaina on tavallista enemmän väkeä tullut kirkolle.
Miksi niin? Siksi, että siellä juuri tänäpäivänä pitäis kastettaman
eräs mustalais-tyttö ja vahvistuman kalliiseen kristin-uskoon. Tätä
toimitusta kaikki nyt halulla ovat rientäneet tänne katsomaan, kuka
vaan kirkolle on kyennyt. Niin onpa täällä Karionkin vanhukset
tuossa kirkon aidan vierellä. Ukkopa siinä juuri sitelee vanhaa
mustaa kiini. Ja kas ainapa joukosta joku pujahtaa Karionkin Mattia
tervehtimään, joka nyt tuohon makasiinin rappusille itsensä on
hiisannut istumaan Maijansa vierelle, odottelemaan yhteen soittoa.
Waan eipä Liisaa näy. Hän on jäänyt varmasti kotiin ja eipä hänestä
kukaan puhettakaan ala. Taitavat kai niin olla vielä tietämättömiä
asioista. Jo rupesi kellotkin tuolta tapulista heläjään ja nytkös
kansalle alkoi kiire kirkkoon tulvata. Niin sitä siinä mentiin että
permanto paukkui.