alkoi veisun hyräilyyn, mahtoi kai olla uutta virsikirjaa koskapa
niin jumppasi. Wirren loputtua astui juhlallisesti messukasukassa
seurakunnan kirkkoherra alttarille, alttaritoimitusta täyttämään
ja sitä harvinaista kastetta toimittamaan kun näet isoa ihmistä
kastetaan ja tämän jälkeen kajahteli taas urkujen pauhu ja
saarnavirsi oli alkanut, nyt tämän virren loppuvärsyä säestäissä
kääntyi kaikkein kirkossa istujain katsekin saarnastuoliin päin
odotellen sinne astuvaa saarnamiestä ja jopa vaikeni urknln ääni
ja saarnastuolissa nähtiin nuori, kaunis pitäjän apulainen rillit
päässä, joka silmät käännettynä kattoa kohden alkoi rukouksella
selittämään päivän Evankeliumia sanan kuulioilleen ja kehottaen heitä
kutakin ottamaan saarnasta vaarin ja painamaan syvälle sydämeensä
näitä kalliita Herran sanoja, joita hän Hänen palvelianaan lausui,
nimittäin että taivas ja maa on hukkuva vaan Herran sanat ei pidä
ikänä hukkaan tuleman, niin ja aina yhä edelleen siksi että saarnan
loputtua alkoi tavallinen sairaitten rukoileminen, kuolleitten
kiitokset ja avioliittoon aikovaisten julistus. Mutta kas nyt alkoi
nuorenkin kansan seassa vilkas mutina ja tarkka kuulevaisuus, ei
enää yskän köhinää ei jalkain nakutusta kuulunut joka muuten niin
tavallista on saarnan aikana, ei, kaikki oli niin hiljaista ja pappi
joka vähän aikaa oli odotellut tätä hiljaisuutta alkoi pari kertaa
ääntään rykäisten kuulutaan, että kristilliseen avioliittoon aikovat
nyt mennä ja kuulutetaa ensimäinen kerta. "Sulhanen kunniallinen
nuori mies teurastaja Kustaa Leander Aittanen Kiviojan seurakunnasta
ja morsian nuori piika kasvatti tytär Anna Liisa Erikan tytär Karion
torpasta tätä senrakuntaa." Vielä oli pari muuta samaan sorttiin
kuuluvaa tämän jälkeen, ja pappi päätti saarnastuoli toimituksensa,
nyt kumartui hän ja poistui kirkon takana olevaan sakastiin. Vielä
tuli pappi alttarille sitte veisattiin virsi lähdöksi, sen jälkeen
nousi pappi vielä kerran saarnastuoliin ja lopetti kuulutuksilla
jotka olivat urakka-huutokauppoja y.m. ja niin loppui se seremooni.
Nyt alkoi kansa lähteä tuuppien ja toisiaan varpaille astuen ulos
kirkosta ja sinkoillen sinne ja tänne lähti kukin kotiansa päin ja
niin teki Karionkin Matti Maija rinnalla kevennetyllä sydämmellä.
Mutta nyt kotiin saavuttuaan olikin Aittasen musta ja hirnui
heitä tervehtien tarhan veräjällä seisomassa, ja Aittanen nähtyään
akkunasta vanhusten tulon riensi heitä auttamaan ja heidän hevostaan
riisumaan, jolla aikaa Maija ja Liisa toimittivat päivällistä
pöytään. Miesten sisään tultua aljettiin syömään ja syödessä
puheltiin kirkkokuulumisesta j.n.e. Syömisen loputtua viipyi Aittanen
vielä "Kariossa" siksi että jo ilta alkoi lähestyä jolloin hän taas
sääli lähteäkseen jätettyään ensin hyvästi vanhukset ja syleiltyään
Liisaansa lähti hän iloisesti laulaen tiellä ajaessaan ja johon korpi
vastasi:
Oman kullan rakkaus,
Se on kuin mesi leipä,
Liisani sydän puhdas on
Kuin oikea kristalli kulta.
Näin nyt kului ajat Aittaselta iloisesti ja hauskasti ja ajoin hän
aina kävi Kariossa ajaen, armasta Liisaansa tervehtimässä, ja samoin
kului Kariossakin päivät ilman mitään erinomaisempaa. Toisinaan
kävi Tuomokin Aittasen keralla Kariossa, sillä hänkin oli nyt
jo kihlannut itselleen elämänsä kumppanin. Tuomo oli erään
maankauppiaan tyttären itselleen valinnut ja solminnut hänen kanssaan
ne ijäisyyden siteet.
Mutta lähenipä nyt jo vuoden loppu ja jo alkoi maakin peittyä
valkiaan vaippaan, kun eräänä iltana se oli vuoden viimeinen päivä,
näkyi Järviön talon kaikista ikkunoista kirkkaita kynttiläin
loistoja ja kuului viehättäviä soiton säveleitä, mutta käydäänpäs
mekin, hyvä lukia, mennään tämän talon pihalle noiden jo ennestään
seisovien joukkoon, niin mitäs kummia näemmekään, täällähän näyttää
olevan kaikki niin iloista ja somaa sillä täällähän vietetään
Aittasen ja Liisun häitä. Mutta käy kanssani Lukiani ja käyttäkäämme
vähän rohkeuttamme, sysätään noita tuossa rapun vieressä seisovia
tirskujoita vähän syrjään ja astukaamme tuohon valosta loistavaan
huoneesen eivät he meitä pois kehtaa käskeä, kas niin no nytpä jo
olemmekin oven sisäpuolella, ja tuolla pöydän takana keskimmäisnähän
istuikin arvoisa kirkkoherra ja sulhanen, niin ja morsian ja onhan
tuossa Karion Matti ja Maijakin pinike myssy päässä, niin ja vielä
Tuomokin armaan sydänkäpysensä rinnalla, kyllä on hauskaa. Ompas
Kuuselan väkikin niin ai, ai, ja niin paljon vieraita; nuo
tuntemattomat tuolla lasin alla lienevätkin kanpunkilaisia koskapa
niin ovat kaupunkimaisia, hienoja ja loistavia puvuiltaan, kaikki ne
näyttävät olevan iloisia hulivili-poikia. Mutta mitäs nyt? mitäs se
sulhanen nyt nousi ja alkaa puhua. Aittanen alkoi pyytäen kaikkein
läsnä ollessa saada puhua, kaikki oli hiljaa ja kuulteli.
Aittanen sanoi taidolla ja ryhdillä seuraavat sanat:
Hyvät ystäväni, naapurini ja sukulaiseni sekä kaikki häävieraani!
Tässä lausun minä nyt teidän kaikkein kuullen että koska kallis
Luojani on minulle lahjoittanut kaikkea hyvää yltä kyllin niin
varallisuutta kuin muutakin ajallista onnea kaikin puolisesti niin
kiitän minä johon pyydän myös teidän kaikkein yhtymään kunkin,
Luojaani, astuessani nyt ensi askeleita aviomiehen kalliilla askeleilla
ja tämän talon isäntänä, tehden omasta sekä morsiameni puolesta
lahjoituksen, vanhoille appivanhemmilleni annan siis minä heille
Karion torpan kaikkine kuuluvine maineen sekä ilman minkäänlaista
veroa ja sillä ehdolla, että he saavat sen omakseen lahjoittaakseen
sen myös kelle he sen tahtovat. Nyt lopetti hän, ja taas alkoi sama
iloisuus kuin ennenkin, tanssia y.m. joten vasta seuraavana päivänä
vieraat alkoivat poistua.
Nyt on jo monta vuotta tämän Hääillan jälkeen kulunut, ja Karion
Matti sekä Maija ovat jo aikoja haudan hiljaisuudessa levänneet, ja
Karion torppa on nyt Tuomon omaisuutena johon hän on laittanut oikeen
kauniin ja herramaisen talon, hävittäen kaikki vanhat rujat pois, ja
tässä nyt asuu Tuomo nuoren kauniin Eeli vaimonsa kanssa ja viettää
elämänsä onnellisia päiviä samaa ammattia harjoittaen kuin ennenkin.
Aittanen taas on rakentannt koko talonsa uudelleen ja semmoiseksi
kartanoksi ettei koko paikkakunnalla toista ole, ja on vielä talonsa
nimenkin uudistanut joka nyt on "Onnela" sillä onnellinen hän todella
on, viettäen mitä suruttomampia päiviä armaan Liisansa kanssa, joka
taas puolestaan on rakkaalle miehellensä lahjoittannt pienen ja
kauniin ympyrä poskisen pojan jonka nimi on "Onni Wilhelm". Usein
nähdään pieni Wille äitinsä sylissä kun äiti kävelee Tuomon vaimon
seuraamana Karion santaisella rannalla muistellen entisiä nuoruutensa
aikoja jolloin hän hyrähti lautamaan vanhaa tuttua lauluaan:
Tyttö se tässä istuva
Tällä nurmella viherjällä
Ompi tässä kasvanut,
Tällä järven lahdelmalla
Huvitukset on saanunna
Noilta laineen huminoilta.
Äidin lopetettua äännähtää pikku Willekin jotain, äitiään
iloittaakseen.
Usein on myös Onnelan isäntä Kariossa Tuomaan vieraana, jolloin
ukot naurain haastelevat muinaisia kauppamatkojaan ja äkkinäisiä
kosioretkiään, pysyen yhä uskollisina toinen toisilleen.
Kevät Kariossa.
(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)
Kaunis nyt ompi katsella
Luonnon ihanaisuutta;
Kaunis on myöskin kuunnella
Lintuisten laulua.
Nyt on meillä kevät taas
Ilo, riemu, Karioss'.
Ruohot, kukat, kedolla,
Ovat kaunistuksena.
Näinpä Luoja muuttelee
Kaunihiksi laittelee,
Jotta linnut kilvallaan
Kariossa kiittelee.
A. L.
End of Project Gutenberg's Kokemusten koulu, by Aleksander Lindqvist