Nyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu une

KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus

I Osa

Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST

Tampereella,

Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,

1891.

Lapsuuteni aika.

Olen syntynyt H----n kaupungissa 9 päivä Marraskuuta 1858, jossa

vanhempani silloin olivat. Isäni oli sotilas niinkutsutussa

Turunväessä, hän oli sen sotaväen ruuan ulos antaja ja hän oli

syntynyt Halikon pitäjässä T----n lääniä ja joutui silloin H----n

kaupunkiin kun sota oli loppunut, silloin tuotiin samainen sotaväki

H----n. Äitini taas oli syntynyt H----n kaupungissa ja oli erään

senaikuisen kaupungin käsityäläis mestarin tytär. Kuinka lie

isäni rakastunut tähän tyttöön, mutta ei ihmekään, sillä silloin

oli äitini kaunis ja solakka puna poskinen tyttö, isäni myös ei

ollut muotoa vailla, hänkin oli uljas ja kiharatukkainen nuorimies

ja silloinhan oli kotimainen sotilas sääty enempi harvinaisempi

kuin nykyaikana, jolloin sotilaita on joka mies. Niin, sehän vasta

tyttöjä miellyttikin kun sotilaan kosijakseen onnistui saamaan.

Niinpä tässäkin, isäni siis kosi ja nai ja niin synnyin minä tämän

rakkaan avioparin esikoisena mailmaan ja niin alkoi vaihtelevat

kokemukseni äitini lauluja kuunnellen, ja näin kului nyt kotvasen

aikoja, niin tulikin määräys että se sotaväki jossa isäni palveli

hajotetaan ja niistä miehistä valittiin pulskeimmat ja parhaimmat

miehet Suomen kaartiin Helsinkiin ja jossa valinnassa isänikin

tuli määrätyksi Helsinkiin. Minä olin silloin vasta puolen vuoden

vanha pikkarainen poika pallero, se nyt oli minullekin ensimmäinen

matka ulos mailmaan sillä pitihän minun niin pienen miehen seurata

vanhempiani, eihän se toisin voinut olla. Tulipa nyt se määrä päivä

kuin oli lähdettävä, ei siis muuta kuin kamsut kasaan ja mars matkalle

ja niin sitä lähdettiin 12:ta penikuorman matkalle maata myöten

hevoisilla Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, sillä eihän silloin

vielä ollut noita pika kyytejä rautateitä Suomessa jotta niitä myöten

olisi saanut lekotella, mutta kuluipa matka näinkin meiltä jos vähän

vaikeestikkin, sillä saavuimmehan jonkun päivän kuluttua Helsinkiin

ja täällä sijoitettiin vanhempani ynnä muut valitut matkailijat

kaartin kasarmiin asumaan, niin minunkin vanhempani sai majapaikkansa

eräässä niinkutsutussa pitkässä huoneessa jossa jo entuudesta asui

kuusi perhettä ja niin oli meidän perhe siis seitsemäs, lapsia myös

oli kaikilla heillä. Olihan tässä kortteerissa mutinaa arvaan mä.

Huone jossa ei ollut tulisijaakaan kuin yksi niin olipahan akoilla

kämär keitto toistensa kanssa, vuoroa siinä vaan täytyi tehdä oli

sitten toisen mieli valkia tai musta, eipä tuossa juuri maton edessä

saanut pienokaisiakaan lämmittää, omassa nurkassaan sitä vaan sai

pikku trumparit päristellä ja aikojaan kulutella. Ja sillä lailla

sitä nyt kului aika edelleen ja niin tuli suvi taas, suloiset päivät

ihanine lämpöineen, ja niin tuli taas määräys että Suomen kaartinkin

oli lähteminen kauvas Ryssän maalle, tuonne punaiselle leirille

harjoituksiin ja mukaan isänikin oli yhtyminen. Koittipa nyt se

määrä päivä ja sotaväki lähti jättäen niin kaipuulla ja ikävällä

armaan perheensä Helsinkiin ja näin jäi siis vaimot lapsineen

kasarmin kolkkoon taloon, sillä kolkoksi sen voi sanoa, tyhjät

kivimuurit, hiljainen äänettömyys ja kunkin vaimon aviopuoliso

kaukana Wenäjällä. Odotuksen kaipuu kunkin mieltä rasittamassa, kului

päivät, kului viikot, niin jo ilon sanoma alkoi kuulua eukkojen ja

lapsienkin korviin. "Kaarti tulee kotia silloin ja sinä päivänä."

Niin, ja kas sinä päimänä nyt lähti akat ukkojaan vastaan, kellä

lapsi käsivarrella tai vierellä taluttaen. Mutta miehistö kun tuli

laivalla merta pitkin, niin vaimot ja muut utelijaat katsojat olivat

monta tuntia ennen kokoontaneet kiikaritornin kalliolle laivan tuloa

tähystelemään, sillä siellähän oli laaja ja avara näköala ulapalle,

laiva kun läheni lähenemistään ja soitto laivan kannelta kaikui aina

yhä raikkaammin ja jopa miehetkin nenäliinojaan huiskuttelivat, niin

silloin raikui heleä ääninen "terve tuloa" kalliolla seisovilta

omaisilta ja odottavilta kaupunkilaisilta, vielä hetkinen, ja laiva

laski rantaan, Helsingin eteläsatamaan. Nyt katsojat riemuiten

rantaan rientäen uljaita sotureita vastaan, ja vaimot levollisina

riensivät kasarmiin armaille ukoilleen tulokahveita valmistamaan,

olipahan jollakulla tuloryyppykin antaa jonka olikin juuri siksi

hankkinut. Kun laiva oli satamaan kiinnitetty järjestettiin miehistö

marsiriviin ja näin alkoi marssi kasarmiin soittokunnan askel

tahtia puhaltaen. Jumalan palvelus kun ensin oli pidetty kasarmin

torilla kiitokseksi onnellisesta matkasta ja sen loputtua kaikui

moni satanen riemuisa eläköön huuto, portista sisään mentäissä,

ja kas niin oli vaimojen rakkaat miehet ja lapsien hellät isät

kotikartanolla, miehetpä nyt kiirehtien huoneisiinsa sotatamineitaan

riisumaan ja sitte omaisiaan syleilemään, äidit ilokyynel silmissä

lapsiaan isän syliin painaen ja koto tapahtumia kertoillen sekä

miehilleen höyryäviä kahvee kuppia pöydille kantaen. Ja kas nyt

oli taas ilo palannut rakkaiden aviopuolisoiden rauhaisaan kotoon.

Tuliaisiksi toi miehet vaimoilleen ja lapsilleen mikä mitäkin kuka

kutakin, niinpä nähtiin monen moisia kauniita niinipuisia kuppia,

maalatuita, kirjailtuja lasirasioita, peiliä, liinoja y.m., ja

niitä nyt jakoi miehet ilon ylimmillään ollessa. Nyt alkoi taas

tavallinen kasarmielämä, pihalla käveli sotilaita ja päälliköitä,

laulut kaikui tuon tuostakin kivimuurin auki olevista ikkunoista,

torvien ja pillien tärähdykset kuuluivat kaikuen kartanon

toiselle puolelle ja kaikki oli niin kodikasta ja vanhaa, päivät

kului, ajat vieri niinkuin tavallista soturien elämässä. No, mutta

itsestäni, isästäni ja koko meidän perheestähän minun pitikin

puhella, miksi siis poikkesin pois aineestani. Niin, isäni joka

oli kelpo sotilas ja muuten suosioon kohonnut mies päälliköitten

kesken, sai nyt eräänä päivänä kutsun käydä ylipäällikön luo, mitäs

muuta kuin totella ja mennä, mutta mitäs luulette hyvät lukijat nyt

päällikön lausuneen isälleni. Ei ollenkaan pahaa, sillä isäni ei

milloinkaan ollut sellaisiin asioihin takertunut että hänen olisi

tarvinnut peljätä. Ei, vaan päällikkö ilmoitti nyt sangen tyynesti

että hän antaa isälleni luvan perheineen muuttaa pois kasarmin

ahtaudesta kaupunkiin asumaan ja antaapa vielä hyyryrahaakin, sillä,

sanoi päällikkö, olen teistä paljon pitänyt aina siitä asti, kuin

pataljoonaani saavuitte, ja kuulin teillä olevan hyvin ikävän

ja tukalan sekä ahtaan asumuksen siellä jossa nyt asutte, sillä

siellähän on kuusi perhettä ja te seitsemäs. En kärsi en suvaitse

sitä, että uljaampi sotilaani asuu sellaisessa ahtaudessa, saatte

siis heti etsiä huoneen mielenne mukaan mistä vaan parhaaksenne

näette, muutto miehiä myös saatte ottaa komppaniasta kun vaan sanotte

tykö vältvääpelille. Nytkös isäni sydän riemastui, hän kiitti miten

nöyrimmästi: kiitän herra översti, ja sitte hän poistui, juoksu

jalassa hän riensi kotia äidilleni ilmoittaan hyvän päällikkönsä

hyvän tahtoisuutta, heti nousi ilon ja kiitoksen kyyneleet äitini

poskille, sillä paljon oli hän saanut tässä asumuksessa harmia

niellä. Paikalla läksi vanhempani kaupunkille huonetta etsimään,

jätettyään minut erään toisen akan hoituviin siksi aikaa. Ja

heillepä onnistuikin erinomaisen hyvin, sillä kauvoja ei heidän

tarvinnutkaan katuja kierrellä, kun sattuivat erään venäläisen

kauppiaan taloon, jossa oli iso ja kaunis huone ulos hyyrättävä

hyvällä paikalla, keskellä kaupunkia ei kaukana kasarmistakaan.

100 ruplaa hopiassa oli hyyryraha, siis tavallisen mökin hinta

maaseudulla. Kruunu tosin antoi apua hyyryn lisäksi 25 ruplaa

ainoastaan, neljäs osa vain, mutta maksoi mitä maksoi sanoi isäni

ompahan kasarmin ämmäin joukosta erillään ja niin hyyräsi vanhempani

tämän huoneen, se oli kolmikolkka torin kulmalla. Ja niin oli nyt

kaikki hyvin ja menestynyttä ja muutto tapahtui siekailematta, oli

isäni tapana sanoa, niin sitä nyt asuttiin kaupungilla niinkuin

ihmiset ainakin, nyt oli oma vapaus huoneessa oli sitten pitkin

tai poikin ei siinä toinen akka myrinää pitänyt eikä vuoroaan

tavoitellut. Isäni taas kävi palveluksiaan täyttämässä paljon

nöyremmillä jalka jänteillä knin monesti omasta pihasta. Äitini,

kun oman asunnon sai, niin ansaitsi hänkin, toimelias kun oli,

hän piti ruokamiehiä ja myi ruokaa, neuloi, kutoi, y.m. Sillonkos

vasta oli onnellinen ja hauska, elämä ei puutoksia eikä erityisiä

sairauksiakaan, päivät ne vaan kului ja vuodet ne vaan vieri kuni

sumu selkiän päivän noustessa. Muuta ei mainita taida vaan että

veikkoja ja siskoja niitä minulle toveriksi ja kumppaniksi syntyi,

mutta ei Herra sallinut heidänkään minun kanssani kauvoja olla sillä

he kuolivat sangen nuorina ja minä se yksin vaan jäin vanhempieni

iloksi ja toivoksi, sillä suuri tietysti oli heidän toivonsa minusta

tulevaisuudessa, ja niin vanhempani usein huokasivatkin Herran puoleen

sanoen. Herra kyllä antaa vaan hän myös taitaa ottaa, mutta saammehan

toki tuon ainoan poikamme pitää. Ja niin sitä kului taas vuodet

hiljalleen eteenpäin. Ja nyt rupesi isälleni koittamaan vapauden

suuri päivä sillä hän pääsi sotapalveluksesta vuonna 1864,

jolloin minä jo olin kuuden vuotias, sotilaan poika ja sotilaan alku.

No niin nyt oli siis isäni vapaa kruunun raskaan ikeen alta, jossa

hän olikin 11 pitkää vuotta hikoillut ja nähnyt monta lajia ilmaa

ja monta lajia tuulen käännettä. Niin, hän oli nyt vapaa, ja nyt

rupesi isäni ajattelemaan, sivilipuvussa astellessaan, mitä nyt ottaisi

toimekseen, sillä jotakin ammattia sitä nytkin oli aloitettava, vaan

silloin ei sattunut Helsingissä olemaan hänelle mieluista tointa.

Nyt hän puheli äitini kanssa mietinnäitään ja puheltua keskenään,

päättivät he muuttaa H----n kaupunkiin, ja niin muutimmekin tuohon

tuttuun kaupunkiin, vaan nyt sitä päästiinkin jo rauta tietä pitkin,

sillä sellainen, kummallinen ja hyödyllinen tie, oli nyt sillä aikaa

näiden kaupunkien välillä saatu toimeen, joka olikin ensimmäinen

kummitus Suomessa, ja sitä ei ollut vielä silloin kuin minä ensi

reisua H----:n tein. Niin sitä nyt H----n kaupunkiin tultiin niin kuin

pyssystä vaan, ei se ressu nyt kolkkunut eikä holkkunut hauskapa

tuossa vaan oli istua äitini sylissä lämpöisessä vaunun suojassa.

Saavattuamme tatsunalle, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin,

otti vanhempani vosikan, joita jo silloin oli jokunen, sillä sitä

ajettiin kaupunkiin niin että pyörät paukahteli, täällä nyt ottivat

vanhempani asumuksen ja isäni alkoi teurastajaliikettä harjoittaa.

Paitsi tätä päätointaan sai hän monta muuta kaupungin luottamus

tointa haltuunsa, sillä hän oli suosittu ja ymmärtäväinen mies,

hänellä oli kaupungin valon ylöspito, sellainen kun kaupungin kadut

loistavaksi pimiällä aikaa teki, sekä kaupungin katujen kivillä

laskeminen, markkina kojujen kokoon pano y.m. toimia, näistä hän

sitä isäni rahoja veteli jotta elämämme oli suruton. Tällä ajalla

minä kävin ensin pienten lasten, koulua sittemmin ali alkeisopistoa.

Mutta nytpä pisti taas isäni päähän tuuma, se oli vuonna 1870, että

muuttaa pois H----n kaupuugista, sillä hyyryt oli kalliit ja isälläni

olevia ammattia ja toimia anasteli vähitellen muutkin pikku porvarit,

se kateus, kun on mailman sivun ihmisiä villinnyt. Isältäni päätetty

muutto oli T----n pitäjään T----n tehtaille, ja niin sitä taas

matkustettiinkin sinne ja tultiin määräpaikkaan terveenä ja onnellisena

ja jossa nyt isäni alkoi uudestaan teurastus ja ruokatavara kauppaa,

sillä eihän silloin ollut vielä niin paljon tällaisen toimen

harjoittajia kuin nyt, kun on miltei joka toinen ihminen.

Nuoruuteni aika.

Edellä olevasta kertomastani oli nyt aikaa kulunut siksi että minäkin

jo olin varttunut pojaksi vaikka tosin vielä olin lapsi, vanhempani

hyöri ja pyöri toimiensa kanssa minä vaan leikkiä löin toisten

lapsien kanssa sillä enhän minä tämän maailman tutkainten pistoista

vielä mitään tiennyt. Mutta oli nyt miten oli niin tulipa minulle nyt

eräänä päivänä kova halu päästä tehtaaseen, työhän muka, aavistin jo

että arvoa sitä rahalla on ja sitä ei taas saa muuten kun työnteolla.

Puhuin tätä haluani isälleni ja äidilleni, jonka mielitekoni isäni

täyttikin, puhellen tehtaan mestarin kanssa asiasta, ja näin ollen

tulikin isäni ja ilmoitti minulle suureksi iloksi että pääsen

tehtaaseen työhän ja niin jouduin minä kankaan kutojaksi sillä kutoma

tehtaaseen minä nyt pääsin -- oltuani näin nyt erään naisen oppilaana

ja opetellen liinan kutomista, tuli yhtenä päivänä käsky minulle

mestarilta että mennä toiseen kerrokseen erään mieskutojan luo jonka

apulaiseksi minä nyt olin koroitettu. No nytkös minussa oli miestä

kun olin jo kisälli, ja sain melkein omin neuvoin koneita hoitaa ja

mitäs palkka tahtoi sanoa, olipahan sekin markan korkeampi kuin

oppiajalla, kului taas päiviä ja viikkoja kutistui, niin rohkaisin

itseni eräänä päivänä ja menin taas mestarin luo, pyynnöllä, että

saisin itselleni omat koneet hoitooni ja että en tarvitsisi enää olla

toisen komennon alla sillä olinhan jo siksi kutojataituri mielestäni,

ja saisinhan enempi rahaakin kun ma kerran itse työni juoksun saisin

määrätä. Mestari joka oli hyvä mies vaikka kohta englantilainen

lupasikin minulle koneet ja niin sain kun sainkin minä jo muutaman

päivän kuluttua kaksi konetta hoidettavakseni joilla kudottiin erästä

kahdeksan niitistä housukankasta ja jonka nimi oli "Molskia" siinä

sitä minä nyt kutoa helskytin niin että lanka virtana juoksi, ja

tulipa rahaakin vähän runsaammin sillä sitä sai sen jälkeen kuinka

ahkeroida viitsi, sainpa sitä jo vähä kotio tultua vanhemmillenikin

huudahtaa, että pistäkääppäs tuommoisia seteleitä pussiinne. Näin

oltuani vähän toista vuotta tehtaan hiulujen kolketta kuulemassa

en enää halunnut siellä viihtyä vaan pyrin kaikin mielin pois,

ja onneksi sattuikin että eräs lähellä oleva kartanon ja tehtaan

omistaja patruni P. puheli isäni kanssa että eiköhän minua haluttaisi

tulla pois tehtaasta ja tulla hänelle tulkiksi sillä hän oli perin

ruotsalainen ja minä taas osasin puhua ruotsia ja suomea. Isäni

suostui Herra P:n esitykseen ja niin päätti hän että ottaa pois

minun tehtaasta ja niin otti hän ja vei minun patruni P:n huostaan,

jonka perheesen minä nyt ilolla vustaan otettiin. Nyt olin minä siis

virkamies koskapa olin jo kielenkääntäjä, iloisesti ja hauskasti

kului nyt päivä toisensa jälkeen armoisassa P. perheessä, sillä

herrasväkeni olivat erinomaisen hyviä minua kohtaan. Nyt olin jo

ollut lähes vuoden ajan tässä talossa kun isäntäni Herra P. ilmoitti

minulle lähtevänsä Tukholmaan. Hän matkusti sinne asioilleen ja

lupasi minunkin viedä mukanaan, vaan kuinkas kävi sanoi Kukkola

käkeä, kävi niin, että lähtöpäivä saapui ja minä sainkin sen

sanoman että en saisikaan seurata sillä olihan joku toinen, se oli

kartanon vouti, jonka asiat vaati Ruotsiin, hän kun oli sieltä

kotoisinkin ja sen takia sain minä jäädä kotia. Mutta kas tämäpä

vasta minun lapsekasta mieltäni loukkasi, en minä muuta nyt kun

herrani oli lähtenyt, vaan ajattelin että nyt taas pois sillä en

enää halunnut tänne jäädä ja minulla kun on ollut ja on sellainen

luonnon ominaisuus että aina tahtoisin uutta ja uutta kokea. Kävin

siis isäni luo ja puhuin hänelle koko aatteeni ja mielipahani ja

pyysin häneltä lupaa saada tulla pois ja päästäkseni kaupunkiin

haluani täyttämään, tätä täyttääksensä vanhempani antoivat luvan

tullakseni pois ja lupasivat minun viedä kaupunkiin, minä siis tulin

pois P. perheestä ja olin taas kotonani vanhempaini luona, mutta

haluni päästä kaupunkiin ei vaan tukehtunut kotonanikaan ollessa

vaikka sitä tosin vanhempani ajattelivat, minun oli niin ikävä että

ei ruoka tahtonut maistua. Vanhempani kun tämän toivoni näkivät

minua niin kovin surettavan niin heidän tuli sääli minua ja he kun

rakastivat minua niinkuin oikiat ja helläsydämiset vanhemmat tekevät

lapsiansa kohden, niin he päättivät nyt viedä minun kaupunkiin ja

niin eräänä talvipäivän aamupuolella sitä lähdettiin ja silloinko

minä olin ilosta iloisempi. Näin nyt pääsin vanhempieni keralla T:n

kaupunkiin jossa minulla oli sukulaisiakin, joten oli vähän hauskempi

vanhemmillenikin minut jättää sinne. Tultuamme nyt tänne niin toimiti

isäni minun siihen aikaan T:sa olevalle vaikka jo nyt kauvan maan

alla maanneelle Herra N:lle joka oli sen kaupungin kuuluisin hanskoin

valmistaja, tälle herralle minä nyt jouduin oppiin ja tänne nyt jäin.

Kkävä tosin tämä oli että näin tulin eroitetuksi vanhemmistani,

mutta vähät tuosta, olinhan nyt saanut mielihaluni täytäntöön. Kului

nyt näin puolen vuoden aikaa niin rupesipa taas jo haluni tekemään

pois tästä raskaasta ja ikävästä ammatista nuori ja heikko kun vielä

olin ruumiini rakennukselta. Paljon olisi tästä ammatista ja sen

vaikeuksista kerrottavaa, vaan olkoon se sillään, mainitsen vaan

sivumennen että kumppanini jotka kanssani työskentelivät olivat

hyvin viinaan meneviä vanhoja patajuoppo sällejä, jotka jos jollain

keinoilla tätä ilonestettä työhuoneesen toimivat ja siitä sitä

minäkin ensi alun sain tähän turmiolliseen myrkkyyn, jonka Jumala

kuitenkin on minulle osoittanut kamalammaksi kahisevaa kärmettä

ja sallikoon hän vastakin edes elämäni monimutkaisella tiellä

vaeltaessani sen olemaan minulle myrkkyä myrkyllisemmän nesteen.

Ensin kun he pakottamalla sitä kirottua minulle tarjoilivat,

mutta eihän syntiin ja pahuuteen kauvoja tarmitse houkutella

kyllähän siihen pian oma himo suostuu, ryyppäsinhän minä sitä jo

ilman esteitäkin, otin niin ryypyn vain kuin parempikin mies, voi

kurjuuttani! ja mitä olisi vanhempanikaan sanonut, tätä en tullut

ajatelleeksikaan. Mutta kuinka lie lapsellinen luontoni sentään tätä

turmioo ruvennut inhoamaan, sen kai vaikutti usein vanhempani

lähettämät kirjeetkin, sillä en nyt enää aikonut tässä pysähtyä, en.

Waan eräänä päivänä taas menin mestarini luo ja ilmoitin lähteväni

pois sillä sanoin en jaksavani sellaista työtä tehdä. Tätäpä hän

kyllä esteli ja vieläpä uhkauksiakin puhkesi lausumaan, mutta en

minä näistä piitannut, sillä minulla kun on järkähtämätöin

päättämiskyky, minä vaan poistuin ja aloin mennä työ huoneeseen jossa

rupesin säälimään pieniä kapineitani kriiniini, sillä sellainen

minulla jo oli, ja enhän edes ollut oppipojan räkninkissäkään sillä

en ollut oppiin kirjoitettukaan, hätäkös minun oli mennä. Nyt olin

näin alkamassa ensi askeleita omin päin elämäni moni hokkista

polkua. Lähdin kun lähdinkin illan tullessa kaupunkiin sen katuja

käveleen pieni kriinini kainalon alla, kävelin ja katselin, katselin

ja kävelin, näin jos jonkinlaisia sylttiä ja roikkuvia nimiä jos

jonkin kuosisia, porttien pielillä ja päällä, jotka kyllä olivat

kuiskaavinaan minulle tule tähän taloon poika täällä pääset oppiin.

Seisahdin jo monta kertaa erään portin kohdalle jonka päällä kiikkui

suuri kello houkutellen minua, vaan menin kun meninkin vielä vähän

matkaa ja niin vihdoinkin sattui silmiini erään leipurin rinkilä,

no kas, tämä kullattu rinkiläpä minun lumosi, minäpä en kauvan sitä

katsellutkaan vaan arvelematta minä poika astuin sisään myymälään

ja niin olin tiskin ääressä sierameni nauttien monien hyvähajuisten

nisusten ja paakelsien tuoretta lemua, ja ilmoitin kun ilmoitinkin

rohkeasti asiani ja tarjousin oppiin. Sen ilmoitin ensin eräälle

tiskin takana olevalle nuorelle naiselle, hän kun tämän kuuli

meni ja kutsui herran tulemaan kauppoja kanssani tekemään. Herra

tuli ja pian olin minä sekä herra ja leipuri, sopineet keskenämme

palkoista ynnä muista ehdoista ja kas niin käskettiin minä mennä

sinne jossa toiset eli toisin uudet kumppanini olivat ja niin sitä

menin ja niin sitä minusta tuli leipurin alku. Heti teki yksi

kumppaneistani minulle valkian esiliinan, joka olikin muistaakseni

hohtavan valkoinen, päähäni pantiin lumivalkia lakki ja niin sitä

minä nyt olin kuin kuukulan muna ammatti-puvussani, nimikin annettiin

aivan uusi, se oli "Plootuhanska", vähänpä vivahti korviini kuin

entinenkin ammatti nimeni. Arvo joka "Plootuhanskalla" on tulee aina

uuden tulokkaan osaksi, hänhän se on kuin pellivaraston haltuunsa

saa. No nyt ei muuta, vaan työtä sitä tehtiin ja pullia jos minkä

näköisiä niitä leivottiin. Päivät kuluivat eniten maatessa, sillä

työtä tehtiin suuremmaksi osaksi öillä. Olin näin ollut nyt tässä

virassa jo toista vuotta kun taas jo rupesi pitkäksi käymään tämäkin

ammatti, sillä tahdoin minä edemmäksikin mailmaa nähdä ei vaan

sen kuin vehnästä tehtiin ja olinhan sitävarten syntynytkin, sen

huomasin jo itsekkin että kokemuksen koulua kävin ja vastahan nyt

olin neljännellä luokalla. Ei muuta vaan kirjoitin taas vanhemmilleni

uusia aikeitani ja eipä kauvan kestänytkään kuin jo isäni tuli T:n

ja puhui taas mestarini kanssa ja otti minun pois leipurin ammatista

sillä helppohan se oli tehdä kun en ollut oppiin kirjoitettu

siinäkään paikassani, ja näin sain minä taas matkustaa isäni rinnalla

armaaseen kotiini ja ilolla otti äitini minun vastaan sillä

olinhan nyt ollut kauvan aikaa hänen silmän pitonsa alta poissa.

Nuoruuteni jatkuminen.

Nyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu unennäkö.

Mutta nyt alkoi jo ikäni varttua siksi että olin alkava rippikoulua

käymään, eihän tässä muu auttanut kuin mennä vaan tämäkin koulu

läpi, sillä tahdoinhan minäkin päästä mitä pikemmin aikaihmisten

lukuun, rupesin siis alkuun ja läpäsin puhtaasti tämänkin koulun.

Pitkä tosin oli tämä kurssi, kokonaista seitsemän pitkää viikkoa,

mutta niin se aika vaan kului kuin yksi päivä. Nyt tuli aika että

koulu päättyi ja ruvettiin laskemaan edes lapsia, ottamaan ensi kerta

Herran pyhää ehtoollista ja uusimaan pyhää kasteensa liittoa. Näiden

joukossa nyt minäkin olin ja niin olin nyt isojen ihmisten lukuun

päässyt. Ei enää sanottu "suus kiinni sinä, jonka korvantaustat on

märät" niin kuin usein kuulin kuin oppipaikoissani olin. No niin,

nyt olin taas yhden opin suorittanut ja oleskelin kotonani, vaan

vakituista tointa ei minulla ollut. Tehtaaseen en millään surmilla

tahtonut mennä, ei, muuta tointa se piti olla johon minun haluni

paloi. Ja kas kaikeksi onnekseni aljettiinkin nyt rakentamaan

rautatietä H:n ja T:n kaupunkien välille ja sinneppä nyt läksi

minunkin isäni ottaen minun mukaansa sillä olinhan jo miehen mittainen

ja koulun käynyt ja isäni toimi oli huonoksi käynyt T:n tehtailla.

Lihaa veti joka talonpoika torille, kellä vaan vasikkakin liikaa

oli ja palottelivat niitä vaikka neljännes nauloihin, niin olikos

ihme että isäni kauppa huononi. Olimme näin nyt lähteneet kotoa.

Muutaman päivän kuljettuamme saavuimme A:n pitäjään, T:n kylään,

jossa oli suurin työ-ala kuin koko tiellä, tässä nyt saimme heti

hyvän työpaikan ja ansaitsimme 8 markkaa päivältä. Olimme näin

olleet muutaman ajan tässä työtä tehden. Sen piirin insinöörinä oli

eräs hyvä ja jaloluontonen mies, herra S. Hän käytyään usein meidän

työmaalla katseli ja tutkisteli minun taitoani, joten hän tuli

huomaamaan että minnlla oli tarkka ymmärrys. Niin tuli hän nytkin

eräänä päivänä meidän luo ja sanoi tarvitsevansa yhden miehen, ja siksi

oli hän katsonut minun. Minä tämän kuultuani kiitin nöyrimmästi ja

paikalla seurasin insinööriä, ja niin olin minä taas virkamies,

olin näet insinööri apulainen, kannoin koneita ja punnitsin maita,

kävimme yhdessä rajoja y.m. Tästä toimesta sain kuukausipalkan 90

markkaa, eikä enää tarvinnut olla työmiehen kirjoissa. Ensimmäisen

rahapäivän tultua lähti isäni hakemaan äitiäni tänne, niin sain minä

olla rakkaitten vanhempieni hoidossa ja ruuassa. Näin sitä aika

kului kulumistaan ja tämän radan valmistuessa olin työnjohtajana,

jarrumiehenä, olinpa vielä asemamiehenäkin W:n nimisellä asemalla

jossa asemassa toiset virkatoverini taas sai minun houkutelluksi

viinan ynnä muiden väkevien juomien nautintoon sillä minä ryyppäsin

ja ryyppäsin, en kuitenkaan niin, että olisin sen kautta laiminlyönyt

tärkeän virkani. Mutta olipa nyt miten oli, niin olipa armas äitini

tämän vehkeeni saannt tietää ja niin eräänä päivänä saapuikin hän,

ilman minun aavistamattani, ylimääräisellä junalla W----n asemalle,

niin hän siis tuli niinkuin sanoin ja kuinka, enkö minä hämmästynyt

nähdessäni hänen näin arvaamattani, nuhteita sain koko joukon

tuliaisiksi. Paikalla rupesi äitini puhumaan aseman inspehtoorin

kanssa kohtalostani, johon olen joutuva, jos nimittäin pidemmälle

saisin täällä pysähtyä, äitini vaati että minä eroitettaisiin siitä

toimesta ja saisin palata kotia. Tähän myöntyikin tämä hyvä ja

ymmärtäväinen inspehtoori, hän antoi minulle eron hyvän ulossetelin

kanssa ja niin sain minä taas tehdä matkan kotiini joka silloin oli

T----n kylässä. Isäni oli täällä ostanut itselleen oman huoneen ja

äitini piti leipuri liikettä. Kas silloin oli minulla taas onni saada

hyvä paikka, minä kun sain kisällin paikan äitini työssä. No mikäs

oli pojan ollessa kotona, olin taas näin vanhempaini katon suojassa,

vaan taas alkoi minussa tuo vanha haluni liekitä, että pääsisin

ulos mailmaan. Minulla oli eräs orpanani Helsingissä naimisissa,

hän kun kirjoitti kirjoittamistaan meille, kuinka hyvin hän voi

siellä ja samalla kehoitti meitä muuttamaan sinne. No, nämä kirjeet

herättivät minussa mitä suurimman halun päästä Helsinkiin, niin,

ja sinnepä nyt pisti minun mieleeni että mennä, sillä aivoin taas

ruveta jonkinlaiseksi virkamieheksi siellä, vaikka kyllä isäni

orpana, joka taas oli W----n pitäjässä, herra L. ja hallitsi siellä

isoa kartanoa, tahtoi minua väellä väkisin Jyväskylän seminaariin

ja lupasi kaikki kustannuksetkin suorittaa puolestani, mutta tälle

tarjoumukselle minä olin kuuro, en halunnut mennä koulun penkille

istumaan, ennemmin, vaan tahdoin tätä kokemusten koulua käydä,

yhäki puhuin vaan vanhemmilleni aikomnsta Helsinkiin menostani, ja

vihdoin antoivatkin he suostumuksensa ja matkarahat ja niin lähdin

taas reisuun. Onnellisesti saavuinkin Helsinkiin jossa heti kävin

hyvän orpanani luo asumaan. Kävin usein kanpungilla ja haeskelin

itselleni virkaa, jonka pian satuinkin saamaan, sillä pääsin Helsinkiin

poliisiksi, kummallista poliisiksi näin nuorena 18 vnotiaana.

Olin kun olinkin taas virkamiehenä ja vieläpä suuressa kaupungissa,

niin ja virkani täytin miltei paremmin kuin moni vanhempi mies

siinä ammatissa. Näin olin omissa valloissani, suuressa kokemusten

koulussa ja monta erinomaista seikkaa tapahtui minulle tässä virassa.

Kerronpa tässä erään seikan: oli yksi kovin pimiä ilta, minä olin

silloin kasarmin kadulla kävelemässä, kun kuulen äkkiä kovan pillin

puhalluksen vastaiselta Fabianin kadulta. Aavistin heti, että nyt

oli jotakin vaaraa virkaveikoillani, juoksin minkä ennätin pillin

puhallusta kohden ja kuin saavuin näkö alalle näinkin kuinka erästä

miestä kuljetetaan polisi ja sotamies voimilla katua pitkin. Tämä oli

yksi kuuluisa pahantekijä nimeltä K----n. Paljon oli tässä kuljettajia

vaan enpä minäkään vielä liikaa ollut, sillä se oli aika hurja mies,

takin kaulukseen tuota minäkin hyppyseni iskin ja niin sitä nyt

mentiin, aina väliin joku poliisi tai sotamies kadulle keikaihtaen

nuriin, kun taas tuo hirviö höyheniä pudisti, ottipa sama roikale

kerran partaveitsenkin taskustaan ja yritti sillä meitä viiltää

mutta ei onnistunut. Loppu oli tästä seikasta se, että kamariin hän

onnellisesti saatiin ja putkaan hän pantiin jossa ei tietysti ollut

niinkään hyvä olla. Näitä tällaisia sekä toisenlaisia seikkoja voisin

sadottain kertoa lukioille, mutta isoksipa tulisi tämä kirjani näistä

pakinoista. Kauvan en kuitenkaan saanut omin valloin Helsingissä

herrastella, sillä pian muutti vanhempanikin sinne ja hyödyksipä

tämä minulle olikin, sillä pääsin taas vanhempieni yhteyteen asumaan

ja olin paljo murheettomammalla mielellä. Poliisina olin yhä

vieläkin ja poliisina aivoin yhä eteenkin päin olla, sillä olin hyvin

sen katkismuksen opin säännöt päähäni pannut. Waan eipä se niin

ollekkaan kuin ihminen sen päättää, sillä Jumala oli minut katsonut

toiseen kutsumukseen. Tuli nyt vuosi 1877 ja alkoi tuo kuuluisa

Turkin sota. No nytkös vasta minulle riemu nousi rintaani polttamaan,

jotta minäkin joukkoon pääsisin. Ei nyt muuta, se oli vaan yhäti

minun mielessäni että pääsisin kaartiin, ja aina kun tulin kotiini

poliisi virkatoimista, niin sanoin vanhemmilleni, kyllä minä nyt

huomenna jätän paikkani ja sapelini sillä minä menen kaartiiseen,

mutta tätä haluani kyllä esteli ja tukahutteli vanhempani kaikin

mokomin, mutta ei, se ei auttanut, sinne minun mieleni vaan teki ja

sinne minä halusin. Niin kävikin, sillä eräänä päivänä minä menin

aivan kursailematta polisi päällikköni puheille ja pyysin eroani

tästä toimesta, sanoin meneväni kaartiseen ja Turkin sotaan.

Päällikköni joka oli hyvin kireä mutta samalla sangen hyvä mies,

esteli kyllä tätä lapsellista aikomustani, vaan ei se auttanut,

sillä minä tulin oikeen sydämmestäni murheelliseksi. Tämän näki hän,

nyt katsahti hän päälleni, oikasi vartalonsa ja lausui: koska sinulla

on poikani niin hyvä halu ja urhollinen luonto että mennä sotimaan

Turkkien ja pakanoitten kanssa, niin sinä saat eron virastasi,

parin päivän takaa saat sinä erokirjasi, Jumala sinua siunatkoon ja

menestyköön rohkeutesi, ja sitte sain minä käskyn poistua. Poistua

mutta millä mielellä, mielellä niin iloisella, että ei vielä yksikään

ole ollut, vaikka ovat tuhansia saaneet perinnöksensä ja niin

sain minä parin päivän perästä erokirjani polisi kamarin kansliasta

ja nyt olin minä vapaa. Nyt riensin minä kotiini täytettynä mitä

iloisimmilla tunteilla, ajatuksieni kiidellessä kaukana Turkin

maalla.

Wieläkin nuoruuteni jatkumista.

Olin tullut taas kotiini ja puhuin vanhemmilleni onnestani että nyt

olen vapaa polisin toimesta ja nyt sitä pääsen kaartiiseen. Tähän ei

kuitenkaan vanhempani juuri paljon vastailleet sillä ei se ollut

heille lainkaan mieluista että minä heistä niin tahdoin erota ja

vieläpä pyrin niin ikävälle tielle, kuin sotaan kaukaiselle maalle,

josta ei toivoakaan ollut takaisin tulosta. Näin kului päivät

peräsin, minä kävin usein kaupungilla ja eräänäkin päivänä olisin

saannt hyvin edullisen paikan, olisin päässyt M:n tulitikkutehtaaseen

kirjanpitäjän toimeen, vaan ei semmoisesta ollut puhumistakaan,

sotaväkeen sitä vaan minun mieleni paloi. Eräänä päivänä tulikin

minulle jo ennestään hyvin tuttu ali upseeri, joka samalla oli

varusmestarina kaartiissa, vastaani kadulla, se oli Unionin kadulla,

ja tervehdittyämme toisiamme sanoi hän minulle, tule nyt sinäkin

sotaväkeen koskapa päästään Turkin sotaankin. Tämäpä puhe oli minun

sydämmelleni kuin paras voide nahalle, tulen, tulen, kiljasin

minä ilosta, olkaahan te vaan apunani että pääsen, ja niin paikalla

aloimme astua kasarmia kohden ja tultuamme sinne jossa uro portilla

seisoo, menimme heti ensi komppanian kapteenin luo ja ystäväni alkoi

puhua asijaani komppanian päällikölle, johon kapteeni vastasi: aivan

mielelläni otan tuollaisen pojan rivihini, sillä onhan se reipas ja

pitkä poika, ja uljuutta hänellä myös liene koskapa niin hyvä halu

tänne on. Nyt kääntyi hän minuun päin ja tarjosi minulle pestiä,

ensin vähemmän sitte jo enemmän, vaan, ei, sanoin minä, niihin

ehtoihin en minä suostu, minäpä tahdon vaan päästä sotaväkeen aivan

ilman hinnata ja vielä niillä ehdoilla, että jos hengissä takaisin

palajaan että sitten pääsen heti pois. Näin nyt tinkattiin ja tehtiin

kauppaa jos jonnekin päin, mutta nyt suostui Kapteeni vihdoin

ehtoihini, ja niin pääsin minä vapaehtoiseksi kaartiiseen. Menin

taas kotiini, ollen hyvin iloissani, ja puhuin onneani vanhemmilleni

josta eivät he suurestikaan iloinneet. Isäni tuota ei oikeen ottanut

uskoakseenkaan, mutta kuin minä yhäti rukoilin isääni antamaan

minulle lupakirjaa sillä muutoin ei minua otettu sotaväkeen vielä

kun olin niin nuori että olin vanhempieni hallinnon alainen, uskoi

hän vihdoin sen todeksi ja lopulta myöntyikin pyyntööni ja antoi

lupakirjansa. No taas yksi onnen sutkaus, ei nyt muuta kuin pappilaan

ja kirjat taskussa kasarmiin ja siellä sitte sotapuku pälleni ja niin

olin minä herra ja kaartisti. Etsein nyt vanhan ystäväni alaupserin

ja pyysin hänen seuraamaan kanssani kotioni ja hän myöntyi ja niin

sitä mentiin että sinellin vollit liehui, vanhempieni luo. Mutta

voi surkeutta, äitini kun minun sotapuvussa näki, itki, isäni teki

samoin, mutta minä vaan ilolla olin täytetty. Näin nyt kului pari

viikkoa ja kaikenlaisia valmistuksia tehtiin kasarmissa, pajunetteja

teräväksi tahkoiltiin, vaatteita järjestettiin y.m., ja niin tuli se

päivä kun sotaan lähdettiin. Helsingin asemalle sitä nyt mentiin ja

siellä sitä nyt omaiset ja ystävät hyvästi jätettiin, moni viimeisen

kerran toistaan puristaen. Ei nyt muuta kuin vaunuin ja matkalle,

höyrypilli puhalsi ja juna lähti liikkeelle, jättäen Helsingin

jälkeensä. Laulut ja soitot, ilo ja suru ja kaikenlainen elämä se

miesten mielet vireillä piti, juna se vaan yhä kulkuaan paransi,

asema aseman perään jäi ja jo tultiin suuren Pietarin asemalle. Tästä

sitä taas jatkettiin matkaa mutta nyt apostolien hevoilla, sillä

lailla sitä nyt mentiin pitkin Pietarin katuja toiselle rautatien

asemalle, joka oli lähtöpaikka itäänpäin, ei muuta taas kuin vaunuin

ja mars matkalle. Rumaniat, bulgariat sitä nyt matkustettiin aina

kuuluisan Tonavan rannoille, ylitse virran nyt kuljettiin ja Balganin

kukkulat sotkettiin, kanunain paukkeet ja pyssyjen laukeet ne

korvissamme yhäti soi, sauhu se pilvenä ilman pimitti. Kuolleita kaatui

ja haavat ne raastoi suomenkin poikain ruumiita, kyllä kylmät ja

näljät täällä kokea saatiin jotta kaikkia en voi kertoakkaan,

tappelu tappelua vaan seurasi ja sota se riehui kuin petojen maas'

ja matkamme kulki yhä kauvemmaksi. Mutta jopa jouduimme suurien

merien luo ja sotakin alkoi jo seisahtua ja rauha se sijaan palasi.

Nyt jouduimme Flurian seuduille ja me saimme tiedon sen iloisan

että kotihin saisimme palata takain. Mutta kas nyt vasta vaivat

ja huolet ne unohtu meiltä kuin käskyn saimme laivahan mennä joka

meitä kotihin kyyditsi. Mustanmeren ulapalla heiluen ja horjuen sitä

kotiimme kohden nyt keikuiltiin sepä vasta lystiä olikin. Odessan

rantaan me onnellisna saavuimme kuin kultaa ois taskumme kantaneet,

nyt laivasta rannalle astua saatiin ja asunto kanpunkilla annettiin,

ravinto jalo ja lepo sangen hyvä se meille nyt täällä tarjottiin, taas

päivä pari niin matkalle, yhä rautatietä sitä nyt kiidettiin.

Pietariinpa taas tultiin ja kalaasissa oltiin ja matkalle yhä vaan

riennettiin. Syömiset, juomiset Viipurissa saatiin ja Helsinkiin

matkaamme jatkettiin. Tultiin, jo tultiin eläin tarhan puistoon ja

Helsinki alkoi jo näkyä, mutta sielläpä vasta vastaan otettiin, kansa

kaikki ja sotaväki suuri se riemuisaa huusi tuloterveiset meille,

äitini minunkin riemulla riensi poikaansa rakkaasti syleileen. Nyt

sitä siis taas olin minäkin Helsingin kadulla astumassa, mikä ilo,

mikä onni taas tavata rakkaat vanhempani elävänä ja terveenä. Niin,

nyt pääsin kotioni ja kaikki oli niin iloista ja hauskaa, vaan enpä

montaa päivää saanutkaan tätä onnellisuuttani nauttia, kuin jo tulin

kovin kipeäksi, jouduin näin lasarettiin ja olin jo niin huono että

itsekkin luulin kuolevani ja saavani päättää kokemuksen raskaat

opit, usein kävivät vanhempani lasareitissa minua katsomassa luullen

vaan minun kuolevan, mutta enpäs kuollutkaan, sillä ei ollut vielä

aikani tullut, kyllä muutoin olisin tainnut kuollakin. Oltuani näin

neljä viikkoa kovin kipeänä rupesin vihdoin jo paranemaan ja muutaman

päivän perästä pääsinkin pois lasareitista sillä olin nyt siksi

terve, en niin terve kuitenkaan kuin silloin kuin sotaväkeen menin,

enkä niin terveeksi ole tullut milloinkaan. Niin, nyt olin taas

tämänkin vaikian opin, nimittäin sairauden, kärsinyt ja taas olin

kasarmissa, virkaa en kuitenkaan tarvinnnt tehdä pienintäkään, mutta

nyt tuli kaunis elokuu ja ruvettiin miehiä laskemaan pois sotaväestä,

sellaisia nimittäin jotka syystä tai toisesta olivat kykenemättömät

pidemmälle palvelemaan. Näiden joukkoon nyt kuuluin minäkin, sillä

ilman tässä kerrottua sairauttani vikaannuin minä sotareisulla,

erään kaatumisen kautta loukkasin jalkani. Niin miehet valittiin

jotka erotettiin ja niistä olin minä yksi, niin pääsin minä nyt pois

sotapalveluksesta kunnian merkit ansaittuani itselleni ja saaden

eläkkeen vanhain päiväin avuksi ja kas niin taas oli yksi luokka

suoritettu minulta tuossa vaikiassa kokemuksen koulussa.

Miehuuteni alku.

Nyt olin taas päässyt rauhaa nauttimaan rakkaitten vanhempieni

luo, ja paljon olin nyt jo kokenut tähän ikääni ja jo ajattelin

suorittaneeni kokemusten koulun kaikki jaksot ja luulin jo tuon

halunikin olevan tyydytetyn pidempää näkemään vaivoja, mutta mitä

vielä, kaukana siitä, olin näin taas talven Helsingissä eräässä

konepajassa työskennellen ja kun tuli suvi suloisuuksineen niin taas

alkoi minussa vanha tulinen haluni riehumaan päästäkseni kokemusten

koulun uusiin jaksoihin, minä pyrin merille, eikä tuossa suurta

vastusta ollutkaan, sillä eräänä päivänä pääsinkin yhteen suureen

sukeltaja laivaan jonka nimi oli "Neva" ja niin olin minä taas

merimies. Seilattuani siinä liki pari vuotta niin sain taas kokea

miltä se leipä tuntui kuin veden päällä syödään. Mutta nyt tulin

taas kovaan kurkkutautiin, joten en enää voinnt siinä pidemmälle

olla. Minä nyt sain kulkea Gotlannissa, Windoossa, Räävelissä y.m. ja

vihdon koitti se onnen päivä, että laivamme tuli takaisin Helsingin

satamaan ja kah silloin otin eroni laivasta ja niin marsin kotiini.

Ilolla täällä minut vastaan otettiin ja olin taas äitini majassa,

työni ei ollut nyt muuta vaan parantelin ikävää tautiani, kurkku

kipuani, enkä kauvan tarvinnutkaan kitua sillä lääkkeitä sain ja

ne oli hyviä joten nyt paranin taas, olin terve kuin pukki. Mutta

kas nyt, minä tuumimaan taas mailman mutkillisuuksia, ja pianhan toi

oli tuumittu. En nyt taas kuin rupesin muurarin oppiin ja niin sitä

nyt likistelin tiiliä kiinni että laudat jalkani alla horjui. Mutta

ei tämäkään ammatti minua siteen huvittanut, sillä sehän oli niin

jokapäiväistä. Kaikeksi onneksi tuli nyt isälleni pää että muuttaa

pois Helsingistä. Hän muutti T----n pitäjään ja minäpä seurasi nyt

mukaan sillä en minäkään tahtonut Helsinkiin jäädä. Muutettuamme

sinne, alkoi isäni ottaa kivitöitä tehdäksensä urakalla ja näihin

töihin otin minäkin osaa, ollen isäni päivämiehenä. Tässä nyt viihdyin

aina isäni kuolemaan saakka, joka tapahtui viisi vuotta sitten.

Isäni kuoltua asetuin minä äitini kanssa T----n tehtaille asumaan ja

hoidin häntä, jota vieläkin teen, tehden mitä tointa milloinkin

elomme yllä pidoksi. Mutta kuinka taas olikaan, niin tuli minulle

taas palava halu, päästä ulos mailmaan oppimaan kokemuksen koulun

uusia oppia. Näin ollen hain itseni Haminan kadettikoulun komentoon

ja pääsinkin sen komennuskuntaan talouden hoitajaksi, mutta sattuipa

nyt, että tuli tulipalo kaupunkiin joka olikin niin raivoisa

että poltti liki neljäkymmentä taloa. Olin sen sammuttamis puuhissa

osallisena, jossa taas tapaturmaisesti poltin itseni, ja niin olin

pakoitetiu taas siitä toimestani eroamaan. Pääsin pois ja matkustin

äitini tykö takaisin jossa nyt olen siitä saakka ollut ja toimenani

harjoitan nykyään kulkukirjakauppiaan tointa samalla kirjoitellen

sanomalehtiin hauskoja havannoitani käytyäni luennoilla tuossa tutussa

kokemusten koulussa.

Ja niin luulen vieläkin että en ole puoliakaan tuosta kokemuksen

koulun oppijaksoissa käynyt, sillä vielä luulen saavani sitä käydä,

jos nimittäin Herra eloni päiviä pitkittää.

Tämä nyt on kokemuksen koulun ensi osa, jota minä olen saanut

läpi käydä, tulevaisuudessa tahdon yhä uutta ja uutta ja hauskaa

kertomusta antaa "kokemusten koulun" nimellä, sekä sen koulun

oppilasten käynnistä ja miten kukin on sen lävässyt, ja toivon että

kaikki lukiat, jotka näitä kirjoja lukevat joiden nimi on "koke

musten koulu" ottavat ilolla ja hauskuudella ne vastaan.

Liitto.

(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)

Ei ollut liitto helppoa se,

Min Naiman kanssaa vannoimme.

Mä kysyin silloin Naimaltan,

Pysytkös aina omanain?

Naima silmänsä loi ylöspäin,

Ja sanansa nyt kuului näin:

Ah muuta en ma luvata,

Sulle voi, kuin rakkautta!

Ah jos mä aina saattaisin.

Sun ilonasi eläisin,

Se minun oisi haluni,

Ja herttaisempi toivoni!

Näin lausui hän, -- vaan poskensa

Nyt punottivat ruusuna.

Mä mietin nyt ja -- tarttuen

Kätehen Naiman sanoen:

Niin totta kuni Jumala

On taivahassa asuva,

Niin totta sinä olet muu

Ja aina minä olen sun

Mä lausuin näin -- vaan rintaani

Hän päänsä painoi, kuiskutti:

Ah tätä onnen suuruutta.

Jos saisimme vaan nauttia!

A. L.

Muisku.

(Lauletaan kuin edellinenkin).

Iltasella kulkeissani.

Pitkin pellon kumpua.

Tuli Kaisa vastahani

Kuiskas: seuraa minua!

Minä kohta taipuvainen.

Kaisaa olin seuraamaan;

Kuten aina halullinen,

Hänelle taas kertomaan.

Nyt mä kysyn neito sulta,

Annatko sä muiskun mull? --

Sydän on mun täynnä tulta

Se myös tuottaa ilon sull!

Kaisa tämän kuultuansa

Oli aivan iloinen; --

Kohta kuului huulillansa.

Muisku sangen suloinen.

A. L.

KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus

II Osa

Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST

Tampereella,

Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa,

1891.

I.

Karion Liisa, kasvatti tyttö.

Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo

kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta

alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan

vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän

kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa,

oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt

olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla

olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet,

tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus

nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää,

vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo

katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin

maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt

vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja

säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät

vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä

tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin

heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki

voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin

mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että

kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja

peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä

ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös

ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan

heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he

vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle

sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään

vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen

näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken.

Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä

heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä

täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin,

ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina

toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot,

joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä

juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen

kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin

lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo

olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta

horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He

näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä

kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo,

tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka

kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin

paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin

kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän

oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen

laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä

laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:

Tyttö se tässä istuva,

Tällä nurmella viheriällä,

Ompi tässä kasvanut,

Tällä järven lahdelmalla,

Huvitukset on saanunna

Noilta laineen huminoilta.

-- -- -- -- -- -- -- --

Sävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä

niiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin

kahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen

talonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa,

kaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia

olennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi,

oli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo

kauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan,

sillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa

vielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen

tätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta

kehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes

ollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia

pieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella

lauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki

kaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin

päivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä

sen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän

mailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan

Liisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään

ja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion

Matti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin

nähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.

Rupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas

vuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten

vanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen

sisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan

majaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä

iloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö

tahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori

peura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.

Tultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija

Liisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta

Koski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa

tämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin

järven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta

ja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa: