Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet
lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut
jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille
oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi
saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun
hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois.
Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa
edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin
kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka
pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka
oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen
vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta
niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun.
Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina
pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta
oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut
vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua
heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa
takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo
melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui
säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä
jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui
edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen
yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten
hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa
alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän
alkoi kiitää alaspäin maata kohti.
Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa
oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat
lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei
voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen
allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan
kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi,
mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja
tavoitteli ilmaa.
Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat
hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja
ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat.
Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen,
unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän
murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli
niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja
jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä
olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään
pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.
Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi
yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi
ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten
yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta
pelästyneinä he pysyivät metsässä.
Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden
kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että
Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut
hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt
päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai
kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi
kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa
hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka
hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin
että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.
Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut.
Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen
kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja
vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät
hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi
pelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui
tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.
Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä
luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi
minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen.
Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni
hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja
luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman
jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli
Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä
käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas
laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja
vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta
jatkoi syöntiänsä.
Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma -- mitä ilmeisin
sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä
olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen
päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja
sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle -- niin, eikä hän kirjoittaisi
kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.
17
Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei
ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen
vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli,
että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen -- Punasilmän
ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet
kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille
onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin.
Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen
runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin
tavallisesti.
Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli
varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan
valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman
kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja
pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla
jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli
aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat
melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun
mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään.
Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä
sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.
Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet
jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet
muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä,
jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja
kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät
päiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme
sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat
vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.
Tulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä
kiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät
parvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä
välin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä
haavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en
kyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella,
mutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi,
eivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi
olin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan
sisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä,
kun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa
ja katselin.
Taistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme
luolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada
meidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta
mekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi.
Kun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista
joku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta
lävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta
laumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli
täydellinen.
Tulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea
johtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä
mukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain
kuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen.
Useimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan
jokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot
ja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he
taikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme -- _tulen_. Aluksi kohosi
savupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin
punakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin
pienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien
verhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua
suurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä
rystysilläni hieroskelin.
Kololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi
savun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi
savun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta
äkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui
hänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven
mukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän
hoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti
hänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän
hoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän
uikutti surkeasti. Hänen kätensä herpautui ja hän horjahti ja putosi.
Hänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti
voimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa
ja särki hänen kallonsa nuijallaan.
Ja samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet
sietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat.
Muutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi,
mutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa.
Kun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin,
he alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin
edessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho- ja puukuormineen,
Punasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa
riippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat
varmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me
pysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän
nuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli
kallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi
ympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He
sinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan
ulkopuolella, pakeni hän tiehensä.
Minä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs.
Muutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta
useimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen
muistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien;
nuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen
selässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu
hänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja
verta tulvehti koskena hänen suustaan.
Tällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään.
Melkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu,
syöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti.
Tulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he
melkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita
laumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle
saapuivat ja livistivät tiehensä.
Pakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat
tauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen,
vaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka
ja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään
tulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan
Nopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä
toisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei
lennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä
pysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti
minua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja
harppasimme puuhun.
Tämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos
hän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä
jo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei
olisi heitä pelännyt. Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin,
että vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut
heistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän
asuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut
tulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta
kukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka
niistä sen enempää tiennyt kuin minäkään.
Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat
mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja
koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten
meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun
toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he
olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista
valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli
teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet,
surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän
hallustamme.
Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin
pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme
kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme
sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme
koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme
kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne
mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä
toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja
tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.
En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas
vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani
pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa
Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon
laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä
katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät
meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä,
minne olimme lymynneet.
Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan
sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut
nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken
kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt
johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa
löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut,
sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti
pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia
eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen
ja nauroivat hänelle -- aivan kuin Luppakorva ja minä olimme
puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä
tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän
vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen
kylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä
hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja
rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään
oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain
päästeli, kunnes isku tärskähti.
Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat
ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi
puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin
tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman
minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut.
Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se
putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli
puolestansa kostanut.
He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He
keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä
toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he
tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu
kävi sangen paksuksi.
Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin
sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli
pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen
pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen,
kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja
äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset
peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten
hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä
pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja
pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi
kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia
nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön
ja oli mennyt.
Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme
vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat
mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille
rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata,
ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle
metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta
suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli
pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut
nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.
Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua
kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä
perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella
olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä
ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä
suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja
kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat
löytäneet tien suon ylitse.
Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa
kintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme
tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä
olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt
-- tai ei ainakaan sieltä palannut.
Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä
tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme.
Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama
juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä
kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän
koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan.
Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli
hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon
suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme
päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä.
Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti,
syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta
ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme
heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi
putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me
neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi
suolle.
18
Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa.
Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain
vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta.
Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella
nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani
tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain
aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja
harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan,
missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet
ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme
imeä muksuttivat.
Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa
eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia.
Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja
kärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina
pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.
Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria
puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria
matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri
runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on
mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka
pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on
meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat
läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele
emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin
ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me
päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja
käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen
kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.