tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä
en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono
vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin
oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa
murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa.
Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli
kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme,
oleskelupaikkanamme meren rantama.
Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi
laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai
kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina
luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää
ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja
huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme
yli.
Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla
elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa,
ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä
emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne
elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin
uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.
Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi.
Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä.
Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä,
kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia
leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti
meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt.
Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään
isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa
hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja
hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa
se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin
sulkeutuvaan kuoreen.
Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika -- ainakin
saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma,
että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa
ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville.
He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella
ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni
kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja
hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.
He menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka
pelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään
kuin hän. Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti
lapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai
minut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista
(lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa.
Vaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli
epäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren
rannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten.
Me vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa,
mutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä
kohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta
eipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita -- vain
kalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka
ei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten
poikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon
laiteille uudelleen.
Pian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään
ja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme
metsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme
vieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta
tunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme
jatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta
tuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta
laumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien
niskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän
juurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme --
luolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä
alhaalta tähysteleviltä katseilta.
Vähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja
perhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää
siirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa,
vaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt
syntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani
elämästä -- tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni,
ei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että
useasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän.
Monasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen
eittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen.
Jossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi
kaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen
häviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä
ja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun
jälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse
tulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään
pääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi
jonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi
ne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot
eivät ole pystyneet niitä hävittämään.
Onpa vielä yksi asia, josta minun kertoa täytyy, ennenkuin lopetan. Se
on uni, jonka usein olen nähnyt, ja todellisen tapauksen on täytynyt
sattua sinä aikana, jolloin elelin korkealla vaikeapääsyisessä
luolassa. Muistan kuljeksineeni metsässä kaukana idässäpäin. Siellä
tapasin heimon puukansaa. Kyyristyin viidakkoon ja katselin heidän
leikkejänsä. He pitivät nauruilojansa, hypellen ylös ja alas ja kirkuen
alkuperäistä köörilauluansa.
Äkisti he ääntänsä pidättivät ja lopettivat kipakoimisensa. He
kyyristyivät peloissaan alas ja levottomina etsien katselivat
pakotietä. Sitten Punasilmä saapui heidän joukkoonsa. He väistyivät
hänen tieltänsä. Kaikki olivat peloissansa. Mutta hän ei yrittänytkään
heihin koskea. Hän oli heistä yksi. Hänen kintereillään jäntevän
koukkuisilla jaloillaan ja rystysillään tukien itseänsä molemmin puolin
maasta kulki vanha puukansaan kuuluva nainen hänen viimeisin vaimonsa.
Punasilmä istuutui heidän piiriinsä. Saatan nytkin tätä kirjoittaessani
nähdä hänen kulmat kurtussa ja silmät tulehtuneina tirkistelevän
ympärilleen puukansan piiriä. Ja tirkistellessään hän koukistaa toista
suunnatonta jalkaansa ja muhkuraisilla varpaillaan kynsii vatsaansa.
Hän on Punasilmä, muinaisperimys.