tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa
asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla,
että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita
nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se
tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat
siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä,
niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä
pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.
Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat
kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä
yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin
luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt
sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos
toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne
kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä
ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun
kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli
kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan
siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni
kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.
Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan
reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa,
joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili
alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa
siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja
alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää
alas.
Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta
lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin
sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja
sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn
kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan
kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi
talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka
jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat
uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran,
emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän
syöjäinkään kirjoissa.
Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan
lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä
minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta,
kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain
syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa.
Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt
toiseksi luonnokseni.
Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin
luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut
vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen
aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli
lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut
unohtanut.
Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia
nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä
ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen
leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin
autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä
kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan
jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta
viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun
tienoille.
Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli
Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut
missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta.
Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja
arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan
Luppakorvan vaimoa.
Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä.
Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia
porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat
nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman
suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä
useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli
Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa,
Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja
Luppakorva, sisareni lähinnä.
Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että
sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien
viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he
olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset
livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan,
jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta.
Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja
tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä
samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.
Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli
oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti
juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi,
koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin
takaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni
sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja
estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui
ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin
voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun
kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.
Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti
äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein
oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt.
Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä
hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille
metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada
käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja
sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä
katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä
päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka
ontui.
Me kuljimme puita myöten luolia kohti -- kiihtynyt ja sekava lauma,
joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka
sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa
ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero
välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.
Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä
nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme
alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua
tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä
liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä
yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän
jälleen vanhan reippautensa saavutti.
Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani
hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä
yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin
isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken
maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan
Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja
mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä
yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon
nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin.
Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista
partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen
poskiviuhkat.
Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus.
Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin
harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He
kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut
Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet --
äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän
täydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen
kuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.
Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan
saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä
tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi
ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai
väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa.
Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman
jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he
luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat --
pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.
Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me
emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä
useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain,
hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei
välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin
puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat
kuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että
he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja
tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli
itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He
osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he
ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.
Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme
kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet
taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle
naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme.
Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset,
ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa,
jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.
Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet,
puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka
olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme
oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin.
Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua
tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen
metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen
luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas
juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä.
Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän
aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme
surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.
16
Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä
äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme
rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin
tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka,
istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.
Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen
onnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea
häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti
hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani,
hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain
lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä
hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli
taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli
kolmannen puun lehvien seasta.
Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä
päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme
joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen
hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen.
Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa
oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän
minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein
taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli
ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua
väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän
pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.
Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä
katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja
varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa
täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön
täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti.
Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni -- kolme vuotta vähintäin, ja
muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin
tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut
neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden
tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä
vuotta hänen oli täytynyt olla poissa.
Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana
tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla
kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa
laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan
on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja
yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen
lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin
tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei
ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan.
Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli
täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja
alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa
parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he
hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän
käsitykseni perusteet selitän myöhemmin.
Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin
koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli
koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti
huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä
unohdin kaiken -- ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni.
Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei
tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku
häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.
Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä
juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin
mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään
hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa
oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä
ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa
ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä
täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle.
Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa
ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne
kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä,
joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli
sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa.
Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri
puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan
uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma
harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.
Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla
pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt
kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että
olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka
parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen
mielettömyys -- -- minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen
järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa,
mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että
sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti,
vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni
hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi
mennä.
Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän
rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme
tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi.
Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön
keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne
kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin
kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.
Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa
nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan
naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi.
Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia.
Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti
keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa,
elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi
taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.
Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää
koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan
niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme
Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin
pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna
Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa
tappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse
huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.
Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä.
Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama
iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä
rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen
ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka,
enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että
kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin
Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin
minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen
nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.
Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä
oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut
samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen,
hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän
sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan
kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan,
ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.
Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin
hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän
tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua
Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin
väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen
jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä
kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki
hänen kättensä töistä.
Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen.
Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta
olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut
hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa
pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä
villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä
etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin
ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä
kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian
tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän
luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen
käsistään.
Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä
Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko
varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi
liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä.
Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa
ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen
kestävyyden.
Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja
metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi
suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun
Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet
lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat
ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan.
Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä
taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen
määrään kuin toiset.
Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea
muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun
antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö,
pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain
mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt
entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi
luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa,
väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian
lähelle.