ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä
minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin
sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon
jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään
nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan
raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton
vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin
ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.
Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään
huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne
olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja
hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat,
eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut,
eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän
päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän
erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.
He eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia
liikkeissään. Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä
tuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet
niin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat
tasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin
puolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin
meidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä
olivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi,
ei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän
huulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän
kulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä
ohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän
painaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me
puukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia
eivätkä kovin kaukaisiakaan.
Nuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva
ja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua.
Lumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja
kipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi
katsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä
olimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua
alttiiksi ilmitulemisen vaaralle.
Tulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää
kumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän
silmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan
takaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä
metsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä
saatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja
hetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä
herätti koko tulilaisten nukkuvan piirin.
Kerran koiras- ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli
nuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja
oli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin
ja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi
meidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen
ja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon
ja kääntyivät takaisin metsään.
Paljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme
katselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä
syntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä
piirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa.
Etäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti
jonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja
teutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää.
Aamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen
laiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden
vuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä
halusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin
nappasin hehkuvan hiilen. Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin
nakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa
pelästytti minut perässä.
Seuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia
hiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja
päät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme
heidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja
päästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni
sen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin
kohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä
ja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme
aivan valkean tuhan vallassa.
Luonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä
nuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut
posahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme
mielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän
niitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin
tassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja
rankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti
puiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja
pauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme
matkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia,
niin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon
äärellä.
Kuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä
huomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä
katselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät
peräytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo
puolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme
kyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki
meidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina
oli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman
ilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme
ympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju
tuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä
kohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme.
Keskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten
jälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt
joen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja
osittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen
takanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti
itää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta
pitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan
asumuspaikkaa.
Tämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi,
jota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen
sinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet
matalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. Muusta maailmasta kokonaan
eristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat.
Itse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän
myöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme.
Tulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat
epämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat
laajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse
luoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut.
Mutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme
olevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä
pois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä
kyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia.
Viimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla
taas oli yllään villieläinten nahkoja.
Tulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva
aho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita.
Mutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja
minä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin
olivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin
mekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä
oli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut
leikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin
lapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin
täyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten.
Luppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain
puolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me
puitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja
sieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun
tulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne
olivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla.
Tällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa.
Olimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä,
sehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle.
Mutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti
myötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää
meidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty
puuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille.
Ennenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet
niin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan
asuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät
suunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet,
ennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme
ympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen
meitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja
unohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat
tulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet
putosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka.
Se oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme
palo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa
keskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme
heille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja
koillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri
länteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein
kiertäytyi solmuun.
Länttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti
tuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme
kerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa
kävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella
puolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa
kohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan,
olimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia,
veden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät
nähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin
että heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle.
Astuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se
liukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä
ylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä
näimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä.
Olimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä
luolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli
sieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat
haltuunsa ottaneet.
14
Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä
ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme
ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme
kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille.
Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne
rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.
Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä
seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti
pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko
alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja
minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut
Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti
se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua,
vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki
etsimiseni oli turhaa.
Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli
varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa,
paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon
laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas
meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se
vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän
koskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja
kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven
jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että
sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti
tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse
taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.
Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos
Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen
meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina
meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he
Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä
varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla
luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla
oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä,
vastaan taistellessamme.
Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma
vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös
jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt
kaksiosaiseen luolaan -- samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun
käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas
oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut
molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä
ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta.
Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja
toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän
läpi.
Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen,
kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme
kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan
luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä
silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.
Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa
rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä
muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin
muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä
murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta
hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan,
tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan
puolisoitaan murhaavat.
Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi
etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu
vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs
lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain
hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento,
ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa
kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja
kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.
Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen
menossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen
luoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten
juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa
luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli
sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän
juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti
hampaillaan.
Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan
laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja
tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän
käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat
nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja
ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä
luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi
ja laahasi hänet luolaansa.
Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia.
Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me
keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan
kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta.
Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta
eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen
ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska
meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia,
joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti
ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.
Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka
varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki
alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää
kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen
asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä
yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi,
hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella
karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me
yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja
pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui
seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin
jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja
kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli
lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja
jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.
Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman
epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen
johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta
ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin.
Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja
nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset
olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan
ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien
enteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja
milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin
sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä
sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.
Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti
pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman
tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia
tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka
kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.
Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja
tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja
tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä
tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta
yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen
ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti -- käsien
taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista
jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja
säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang!
E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet
laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja
lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita
köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!"
Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden
ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen
maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja
yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan
saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan
suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa
hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me
ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien
syttyessä ja pimeyden maata vallitessa.
Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei
käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman
ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta
ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi
tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne
pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä
vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se
olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi
muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että
mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa
tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä.
Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla;
mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja
koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat
ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät
pedot.
15
Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena
seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän
ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä
kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen
pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa
kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni,
isäpuoleni, Lörpän, tytär.