verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja
sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän
koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä
peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun
hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi
sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen
nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen
arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen
veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan
peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä
hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja
pelkureita hänen rinnallaan.
Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän
kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen
oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli
turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi
urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä.
Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin
kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä
koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan,
mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.
11
Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole
sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen
minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan
ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.
Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista
juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei
se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain
osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta.
Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja
repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia.
Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli
itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta,
miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.
Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän
tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi
tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä
aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen
kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin
uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva
että sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen,
ällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta,
epäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää
typeryyttä.
Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko
koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset
uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset
uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä,
nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut
hänen uniaan.
Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä;
mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan
lentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki
putoamisuni on teille.
Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan
tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten
matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen
takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä
sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla
sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin
vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden
läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan
apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.
Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa
tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan,
pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine
sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin
hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli
leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en
tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen
kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua
paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen
voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.
Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden
oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli
äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja
Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli
siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva
heidän kanssansa leikitteli.
Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon.
Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja
katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän
vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua
eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen
käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta
parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari
tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.
Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva
ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme
ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli
Punasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä
kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä
ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki
kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä
turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.
Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa
nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden
niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain
puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme
vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi
ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja
luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me
olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.
Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen
ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän
iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin
keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä
tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi
pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä,
veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia
lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me
olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi
meidät tappanut.
Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven
vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä
aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta.
Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja
minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston
loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa
Luppakorva ja minä meloimme pois.
Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati
käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät
ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme
emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja
Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa.
Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen
raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen,
karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että
se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se
minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.
Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me
meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena
meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski
rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä
vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä
edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki
voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä
aikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili
ympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme
uhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.
Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö
vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja
sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien
virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan
ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja
hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.
Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä.
Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa
mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista
rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä
virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja
melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen
nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme
sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.
Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle.
Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta
pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme
nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että
voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli
tulleet.
Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja
tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä
me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni
viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä
olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman
jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.
Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten
turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani
olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön;
että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme
yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä
joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta
mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin
olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.
12
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä
vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin
autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin
palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja
kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut.
Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja
mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja
epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja
tapahtuneista asioista.
Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven
välisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme.
Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä.
Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan
Kaukojärvelle.
Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme
pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme
pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua
saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan
vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa;
ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa.
Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne
sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän
säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä
vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän
sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen
näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin
kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät
samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja
meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.
Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen,
ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen
ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut
eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli
ja ylen vanha. Hän istui puun juurella -- nähtävästi hänen oma puunsa,
sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.
Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa.
Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen
kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me
nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen
korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä
silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli
hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa
kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat
menneet ja kuolleet -- irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti
julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan
laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.
Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun
hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta
alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä
istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme
hänen viheliäisyyttänsä.
Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän
lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän
koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja
silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän
kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson
"Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta
ympäriltämme.
Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat
meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada
meidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä
olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka
he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa
maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme.
Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä
lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä
jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän
väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.
Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme
aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä
sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme
lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet,
kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!"
Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!!!!"
Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa.
Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä
korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston
ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä
puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.
Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme
uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he
meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka
ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja
huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät
saaliikseen napannut.
Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme
vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes
aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta
juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain
utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja
surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa.
Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.
Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa.
Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati,
minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita
harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja
halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön
huipulle, joka oli melkein puun muotoinen.
Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä
pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä
näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana
etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen
ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme
laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.
Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot;
mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä
kyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta
sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme
täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne
puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä
purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka
merestä olivat kutemaan nousseet.
Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain
bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun
mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen.
Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä
syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti,
sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa
vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi
saavuimme tulikansan maahan.
Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme
olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä
oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi,
miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet,
että se oli meidän jokemme -- se ei mistään käynyt selville; ja ellemme
olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse
palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi
milloinkaan syntynyt.
Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata.
Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme
kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa,
joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka
yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani
minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka
minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.
Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä
juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja
aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä
kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi
ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä
kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa
johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos
mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua,
jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä
ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai
minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin
että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet
ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui
minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.
Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen
unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä
kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka
tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei
vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä
haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja
niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa
rannalta.
Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä
virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta
ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla
päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti
meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä
rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät
takaisin pohjoiselle rannalle.
Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä,
aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti.
Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa
metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet
tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme
irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin
me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti
meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja
kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme
erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.
13
Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen
etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava
metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva
ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä
säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli.
Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes
hyvästi voimme katsella näkymöä.